Henderson istui ränstyneen valkokoivun juurella, joka nuokkui padan partaalla. Kädessään sytyttämätön piippu hän melkein kuin lumottu seuraili silmillään pölkkyjen kulkua. Ulkopuolella hän näki niiden kiitävän ohi kömpelössä kiireessä, puskien kosken valkoisien kuohujen läpi hirmuiseen putoukseen. Kun pölkky sattui kulkemaan läheltä rantaa pitkin, näytti sen kohtalo sekunnin tai pari epätietoiselta. Joko se saattoi syöksyä suoraan eteenpäin kynnyksen päällitse häälyvään vihmavaippaan ja sitten kadota kattilan hirmuihin. Taikka saattoi kostevirta viime hetkessä varkain tarttua siihen kiinni ja vetää sen padan synkkään kiertävään pyörteeseen. Siellä se ei kuitenkaan muuta hyötynyt, kuin sai vain lyhyen kamalan armonajan, muutamia tuskastuneen odotuksen hengenvetoja. Ympäri kierrettyään ja jälleen saavuttuaan aukolle, josta oli sisäänkin tullut, se saattoi jatkaa ja samaan tapaan tehdä vielä toisenkin tapauksettoman kierroksen, taikka saattoi se, mikä kulloinkin pyörteen oikku oli, tulla uudelleen auttamattomasti suistetuksi vihaisen virran valtaan. Toisinaan pysähtyi kaksi pölkkyä ikäänkuin salaiseen kamppailuun elämästä ja kuolemasta, tunkeakseen sitten toinen toisensa ulos ja yhdessä putoukseen suistuakseen. Ja toisinaan taas kaikki pölkyt suorittivat kierroksen toisensa jälkeen hyvässä turvassa. Mutta aina oli partaan halkeaman kohdalla epätietoisuuden hetki, pöyristyttävän, kammottavan uhan hetki.
Tämä yhä palaava hetki se näytti saavan Hendersonin mielikuvituksessa niin turmiota tuottavan vallan, ettei hän muistanut piippuaankaan sytyttää. Ennenkin hän oli katsellut Mustan veden pataa, mutta siinä ei ollut koskaan ennen ollut tukkeja. Hän oli sitäpaitsi tänä aamuna ylenmäärin rasittunut ja uupunut. Hän oli melkein kolme päivää jännittänyt ruumistaan, aivojaan ja hermojaan äärimmilleen ajaessaan kiivaasti, vaikka samalla varoenkin takaa rikoksentekijää, jonka hän kreivikunnan sheriffinä oli velvollinen ottamaan kiinni ja tuomaan .tuomittavaksi.
Tämä rosvo, ranskalainen puoliveri, tunnettiin kauttaaltaan koko takalisto-kreivikunnassa »Puna-Pichotin» nimellä. Hän oli erään toisen keralla viimeinen — ja kaikkien tieten vaarallisin — rosvojoukosta, jota Henderson oli ryhtynyt hävittämään. Henderson oli ollut sheriffinä kaksi vuotta ja tullut virkaan valituksi siitä, että häntä nimenomaan tähän tehtävään pidettiin sopivimpana miehenä. Pelko oli hänelle tuntematon, ja lisäksi hän kautta koko ylämaan oli vailla vertaistaan hienon metsätietonsa, valppaan kestävyytensä ja oveluutensa puolesta.
Pari vuotta hän nyt oli ollut tässä hommassa. Yksi rosvoista oli hirtetty. Kaksi oli tuomittu elinkautiseen vankeuteen. Henderson oli täyttänyt kaikkien muitten paitsi itsensä toiveet. Niin kauan kuin Pichot ja hänen typerä apurinsa, Lutu-Mitchell, vielä olivat hirttämättä, piti Henderson työtään keskeneräisenä, jopa häpeällisesti epäonnistuneena. Mitchelliä hän halveksi. Mutta Pichotia, joukon neroa, hän kunnioitti persoonallisella vihalla, joka melkein haiskahti kilpailijakateudelta. Sillä vaikka Pichot oli petomaisen julma ja petollinen ja hänellä oli naisenkin murha mustassa ansioluettelossaan — ja tämä Hendersonin mielestä asetti hänet aivan eri luokkaan kuin ne, jotka olivat murhanneet vain miehiä — niin oli hän kuitenkin samalla kuin johtajaksi luotu ja rohkeudestaan tunnettu. Joku satunnainen tippa Skotlannin ylämaitten verta, joka monen muun sekoituksessa juoksi hänen suonissaan, oli pannut hänen mustien, tylyjen silmiensä ja julmain tummain kasvojensa yläpuolelle tulipunaisen hiusmättään. Se lisäksi oli lyönyt hänen konnantöihinsä mielikuvituksellisen leiman, joka teki ne sitä julmemmiksi. Ja samalla kuin Henderson häntä ihmisenä vihasi, kunnioitti hän häntä kykynsä arvoisena vastustajana.
Putoukselle tultuaan Hendersonin oli täytynyt tunnustaa, että Pichot jälleen oli hänet jäljiltään eksyttänyt. Siinä vakaumuksessa, että hänen saaliinsa tällä kertaa oli kaukana saamattomissa Kaksoisvuoren takaisissa sotkuisissa rotkoissa, hän lähetti kotia molemmat uupuneet jokimiehet, jotka olivat olleet mukana apulaisina, käskien heitä menemään jokivartta alas Greensvilleen ja siellä häntä odottamaan. Hän aikoi jatkaa ajoa yksin pari päivää, toivoen yllättävänsä vastustajansa näiden aavistamatta. Hänellä oli liittolainen, josta ei kukaan tiennyt, mutta joka oli sitä arvokkaampi, pitkäsäärinen kesytön tyttöletukka, joka eli isänsä kera kahden pienessä mökissä mailin verran putouksen alapuolella, ja lapsen tavoin jumaloi Hendersonia sankarinaan. Tämä ujo pikku metsäläinen, jota kautta kyläkunnan sanottiin »Baisleyn Sissiksi», tunsi vaistomaisesti erämaan ja sen polut, jopa niin hyvin, että tuskin Hendersonkaan kaikkine kehittyneine metsätietoineen veti hänelle vertoja; ja uupumaton sheriffi arvasi hyvin suureksi tämän tytön avun. Nyt hän oli aikeissa tuota pikaa lähteä mökille ja kysyä tytöltä muutamia asioita. Mutta ensin hän tahtoi vähän ajatella. Voidakseen paremmin ajatella, paremmin koota uupuneet ja hajaantuneet kykynsä hän oli huolellisesti asettanut repeteririhlansa seisomaan kahden näreen väliin, täyttänyt piippunsa, sytyttänyt sen nautinnolla ja istahtanut vanhan koivun alle, josta hän saattoi katsella suoraan alas Mustan veden padassa piiriään kulkevia pölkkyjä.
Hänen katsellessaan tätä kammottavaa pyörrettä petti ajatuskyky ja piippu sammui ja pyörteen vangitsemien pölkkyjen kohtalon herättämä mielenkiinto vähitellen yöpainajaisen muodossa valtasi hänen rasittuneen mielikuvituksensa. Hän pani tähdelle, kuinka toinen toisensa jälkeen joutui oikulliseen pyörteeseen ja senkautta lyhyeksi hetkeksi vältti kohtalonsa. Toisen toisensa perästä hän näki jälleen selittämättömän oikun pakosta kulkevan ulos ja syöksyvän putouksen riehuvaan hornaan. Hän tuli kuvitelleeksi vangittua pölkkyä eläväksi olennoksi, että sillä oli tuntoa, ja kuvitteli, mitä se mahtoi tuntea joka kerta, kuin se niin pöyristyttävän läheltä kulki paarteen halkeaman ohi, saaden jälleen lyhyen rupeaman armonaikaa.
Viimein hän, joko siitä syystä, että oli uupuneempi kuin itse tiesikään, tai että oli nukahtanut avosilmin ja haaveellisine kuvitelmineen luiskahtanut todelliseen uneen, äkkiä tunsi olevansa yksi samaisista pölkyistä. Ja pölkky, joka juuri kiersi uhkaavaa halkeamaa kohti. Pääsisikö se vielä kerran ohi? Ei; se oli liian reunalla. Se tunsi, kuinka sitä alkoi imeä ulospäin, hiljaa ja salakavalasti alussa, sitten vastustamatta kuin vuoren vyöry. Jännitetyin hermoin ja pamppailevin sydämin Henderson koetti pidättää sitä sulalla tahdonvoimalla ja silmäin ponnistuksella. Mutta se oli suotta. Hitaasti pölkyn pää kääntyi ulospäin piiriä kiertävistä tovereista, tutisi hetken halkeamassa ja syöksyi sitten tasaisesti könkääseen. Voihkaisten Henderson samalla tointui tajuihinsa, kavahti pystyyn ja vaistomaisesti tapasi vyöltään ison revollinsa perää. Samassa silmänräpäyksessä putosi hänen olkapäilleen köyden silmukka, joka likisti hänen käsivartensa kylkiin kiinni, ja hänet temmattiin taapäin niin rajusti, että hän melkein ilmassa lensi esiinpistävän koivun juuren yli. Pudotessaan hän satutti päänsä kantoon eikä sen koommin tiennyt maailmasta mitään.
Kun Henderson jälleen tuli tajuihinsa, huomasi hän olevansa sangen ihmeellisessä asemassa. Hän makasi tukin päällä, kasvot alaspäin, suu karkeaan kaarnaan painettuna. Hänen kätensä ja säärensä olivat vedessä, pölkyn kahden puolen. Muita pölkkyjä kulki hitaasti hänen sivuitseen. Hetkisen hän luuli yhä olevansa yöpainajaisensa lumoissa ja pinnisti ajatuksiaan herätäkseen. Mutta nämä pinnistykset osoittivat hänelle, että hän olikin sidottu pölkkyyn kiinni. Nyt hänen tajunsa äkkiä selkeni tuskan kouristuksella, joka oli lähempänä epätoivoa kuin kaikki, mitä hän oli siihen saakka tuntenut. Sitten hänen hermonsa vakautuivat takaisin tavalliseen mielenmalttiin.
Hän käsitti, mitä hänelle oli tapahtunut. Vihamiehet olivat seuranneet hänen jälkiään ja tavanneet hänet tuolla varomattomuuden hetkellä. Hän oli nyt juuri siellä, missä hän kamalassa unessaan oli kuvitellut olevansa. Hän oli sidottu pölkkyyn, joka kiersi rataansa Mustan veden ison kivipadan pyörteessä.
Sekunniksi tai pariksi veri hyytyi hänen suonissaan, kun hän oli huomaavinaan pölkkynsä horjahtavan ulospäin koskea kohti, syöksyäkseen sitten hornan myllerrykseen. Sitten hän huomasi, että muut pölkyt saavuttivat hänet ja kulkivat hänen sivuitseen. Hänen pölkkynsä ei tosiaan liikkunutkaan ensinkään. Ilmeisestikin sitä joku piti kiinni. Hän koetti katsella ympärilleen, mutta huomasi olevansa niin tiukkaan sidottu, että saattoi kohottaa kasvojaan pölkystä vain muutaman tuuman. Niinkin hän kuitenkin saattoi nähdä pyörteen koko pinnan ja turman halkeaman ja sen kautta raivoisen virran aina valkoiseen vihmavaippaan saakka, joka häälyi kattilan päällä. Mutta vaikka hän olisi kuinka väännellyt ja kurottanut kaulaansa, ei hän voinut nähdä kuin pari jalkaa padan sileätä kalliopaarretta.