Pingoittaessaan siteitään hän kuuli takaansa raakaa naurua; ja pölkky lähti äkkiä nytkähtäen liikkeelle, josta hän saattoi päättää, että sitä oli keksillä pidetty kiinni. Tuossa tuokiossa keksin terävä nokka sitten iski terävästi kiinni pölkyn etupäähän, jalan päähän Hendersonin päästä, puraisten varmasti kiinni. Pölkky jälleen pysähtyi. Hitaasti se pyörähti ulospäin, keksin painamana, niin että Hendersonin oikea olkapää joutui veteen ja hänen kasvonsa kääntyivät ylöspäin, kunnes hän näki padan koko äyrään.
Ja hän näki nyt Puna-Pichotin, joka seisoi kallioportaalla, kolmisen jalkaa vedestä, keksin varsi kädessään ja hänelle lipeästi hymyillen. Korkeammalla partaalla kyykki Lutu-Mitchell ilkeästi virnistäen ja puukko kädessä, ikäänkuin himoiten tehdä paikalla kaikki tilit selviksi. Mitchellin luonnonlaadussa ei ollut vähääkään mielikuvitusta; ja hän oli kärsimätön — mikäli uskalsi — Pichotin haaveellisten viivyttelyjen vuoksi.
Kun Hendersonin silmä kohtasi vihamiehen ilkeän, hymyilevän katseen, oli se vakaa ja kylmä kuin teräs. Hendersonille, joka aina ja joka tilanteessa oli tuntenut itsensä valtiaaksi, ei nyt jäänyt muuta kuin oman tahtonsa, oman henkensä valtius. Hänen käsityksensä mukaan ei saattanut olla niin kamalaa kuolemaa, ettei olisi kymmentä vertaa pahempaa antaa mielensä lannistua vastustajansa edessä. Vaikka hän oli niin avuton, niin häpeällisen ja hurjan kamalassa asemassa, ja vaikka hirmukuolema oli aivan vieressä ja silmäin edessä, niin eivät hänen hermonsa hetkeksikään pettäneet. Kylmän halveksiva ja uhmaava oli se katse, joka kohtasi Puna-Pichotin hymyn.
»Minä olen aina ihmetellyt», sanoi puoliveri, nyt lipeällä äänellä, joka tunkeutui kautta putouksenkin mahtavain vavahdusten, »että eiköhän mies pölkyn päällä sentään meloskelisi aika kauan tämän pyörteen ympäri, ennenkuin hän pakostakin imeytyisi putoukseen!»
Tämä oli kieltämättä sangen mieltäkiinnittävä tuuma, mutta Henderson ei vastannut siihen mitään.
»Minä olen kauan hautonut tätä tuumaa, vaikk'en ole vielä koskaan tavannut miestä, enkä sen puolesta naistakaan, joka olisi suostunut kunnolla koettamaan. Mutta minä olen varma siitä, että te olettekin se mies, joka teette minulle tämän palveluksen. Minä olen jättänyt teidän käsivartenne jonkun verran vapaiksi, ainakin kyynärpäästä alkaen, ja sääret samoin jonkun verran, niin että teidän on helpompi niillä soudella. Kun padan reunat ovat joka puolelta niin sileiksi kuluneet tulvavesirajasta alkaen, niin ei niissä ole mitään, josta voisi pitää kiinni, niin etteivät nekään voi huomiotanne vieroittaa. Minä toivon, että te teette tämän koetuksen oikein perusteellisesti. Mutta jos te sattuisitte väsymään ja haluaisitte luopua yrityksestä, niin älkää suinkaan ottako lukuun minun tunteitani. Onhan siellä putous odottamassa. Enkä minä kanna kaunaa, vaikk'ette voisikaan täyttää kaikkia toiveita, mitä minulla on teistä.»
Päätettyään harkitun puheensa Pichot vetäisi keksinsä irti. Pölkky alkoi paikalla hivuutua eteenpäin, yhtyen muitten pölkkyjen vastahakoiseen jonoon. Hetken Hendersonin teki mieli sulkea silmänsä ja purra hammasta ja päästää itsensä kiiruimman kautta kadotukseen, josta ei ollut mitään pelastusta. Mutta sitten hän, harmissaan moisesta heikkouden puuskasta, muutti mieltään. Viimeiseen hengenvetoon hän aikoi taistella henkensä edestä ja luottaa onneen, jos se ehkä auttaisi häntä. Sittenkuin hän ei kauempaa jaksaisi, olisi edesvastuu kohtalon, eikä hänen. Voidakseen paremmin taistella kamalassa koetuksessa, joka häntä nyt odotti, hän kokonaan karkoitti mielestään Puna-Pichotin ja Mitchellin, jotka ylhäällä partaalla istuen tupakoivat ja nauroivat uhrinsa tuskille. Paikalla kuin pölkky alkoi lähestyä halkeamaa, hän kokonaan unohti heidän kuvansa. Hänen kaikissa sielunkyvyissään ei nyt ollut sijaa muuta kuin yhdelle ajatukselle, yhdelle huolelle.
Pölkky, johon hänet oli sidottu, oli äärimmäisenä jonon ulkoreunalla, ja Henderson arvasi, että se todennäköisesti paikalla työntyisi ulos, kun oli aukon kohdalle tullut. Epätoivon ponnistuksella hän sai kiinni lähimmästä pölkystä, sen eteenpäin työnnetyksi, ja viime tingassa, juurikuin oli halkeaman kohdalle päässyt, oman pölkkynsä työnnetyksi sen tilalle. Seuraavassa silmänräpäyksessä se tutisten syöksyi könkääseen; ja tuntien äkkiä kylmän hien tihkuvan pitkin koko ruumistaan, Henderson hitaasti kiersi kamalan halkeaman ohi. Partaaltakatsojat onnittelivat häntä ivallisilla huudahduksilla. Mutta hän tuskin kuuli niitä eikä välittänyt niistä mitään. Hän teki epätoivon ponnistuksia, souti toisella kädellä eteenpäin, toisella taapäin, ohjatakseen hitaan, syvässäkulkevan pölkkynsä ulkopiiristä sisempään. Hän oli jo huomannut, että ulkopiirillä oleminen tuottaisi paikalla tuhon, koska ulontava virtaus oli syvemmältä kovempi kuin pinnalta ja hänen syvälläkulkeva pölkkynsä ennen tunsi sen tehon kuin nuo toiset. Hänen käsivartensa olivat niin sidotut, että hän vain kyynärpäätä myöten saattoi niitä vapaasti liikuttaa. Hän sai kuitenkin, hengästyksiin saakka ponnistellen, pujotelluksi itsensä toisen pölkyn taa — siksi ajoissa juuri, että näki tämänkin pölkyn imeytyvän pois hornan kuiluun ja itse taas joutuneensa kiertävän jonon ulkoreunalle.
Tällä kertaa Henderson ei tiennyt, nauroivatko partaaltakatsojat vai eivätkö hänen pelastuessaan halkeaman ohi. Hän tuumi epätoivoisesti, eikö keksisi jotakin vähemmän uuvuttavaa menetelmää. Vakaasti ja tahdissa, mutta kaiken voimansa takaa, hän huopasi sekä käsin että jaloin, kunnes hänen pölkkynsä melkein pysähtyi. Sitten hänelle onnistui ohi mennessä tavoittaa vielä muuan pölkky ja päästä sen taa. Tämän tapahtuessa hän taas oli kulkenut puolen kierrosta padan ympäri. Mutta jälleen hän epätoivoisella huopauksella sai pysäytetyksi itsensä ja tuota pikaa erinomaisen taitavilla tempuilla pujotelluksi vielä uuden pölkyn taa, niin että kun hän jälleen tuli halkeaman kohdalle, oli hänen ja kuoleman välillä kaksi pölkkyä. Ulompi näistä kuitenkin imeytyi tuota pikaa könkään kitaan, ikäänkuin olisi Hendersonin syvälläkulkevan pölkyn paino sen ulos työntänyt. Vaikka hän tunsi melkein nääntyvänsä uupumuksesta, huopasi hän kuitenkin yhä ja ohjaili ja pujotteli sisemmäksi, kunnes oli saanut kolme pölkkyriviä itsensä ja ulkoreunan väliin. Sitten hän puolisokeana ja veren kiehuessa korvissaan niin ääneensä, että tuskin kuuli putouksen pauhua, raukesi pölkylleen hervottomaksi ja rukoili, että voimat nopeaan virtaisivat takaisin hänen suoniinsa ja hermoihinsa.
Vasta kuin hän oli kulkenut vielä kahdesti padan ympäri ja vielä kahdesti nähnyt pölkyn työntyvän ulos aivan kyynärvartensa äärestä kuilun valkeihin hirmuihin syöstäkseen, Henderson jälleen ryhtyi työhön. Lyhyt, tahdon hallitsema lepo oli hetkeksi häntä virkistänyt. Hän oli nyt kylmäverinen, suunnitteli terävästi, säästeli taiten voimiaan. Viimeiseen sekuntiin hän aikoi taistella henkensä edestä, niin kauan kuin se oli mahdollista, toivoen yhä odottamatonta onnen sattumaa.