Kun enää oli vain yksi pölkky hänen ja kuoleman välillä, hän taas kulki halkeaman ohi ja näki sen ainoan pölkyn lähtevän ulos. Ollen aivan lähellä padan seinää hän koetti pidättää kulkuaan tarraamalla siihen kiinni vasemmalla kädellään ja jalallaan siitä jarruttamalla. Mutta kallion pinta oli kulunut niin sileäksi pyörteen ainaisesta hinkkauksesta, ettei näistä yrityksistä ollut paljoakaan apua. Ennenkuin hän huomasikaan hän jälleen oli kierroksen päättämäisillään ja vain mitä epätoivoisimmilla ponnistuksilla hän vielä kerran pelasti itsensä. Tällä kertaa ei siinä lähettyvillä ollut toista pölkkyä, jonka hän olisi voinut tavoittaa ja sysätä eteen omalle paikalleen. Hän ei muuta voinut kuin käsin ja jaloin soutaa ulospäin vetävää virtaa vastaan. Lähes minuutin tukki viipyi aivan aukon edessä kahden vaiheilla, virtauksen imiessä sen päätä ulospäin kääntymään ja Hendersonin soutaessa vastaan ei vain käsin ja jaloin, vaan myös jokaisella tahdon ja mielenlujuuden hitusella, mitä oli hänen ruumiissaan. Viimein hän tuuma tuumalta alkoi voittaa. Hänen pölkkynsä kulki surman portin ohi; ja hämärästi hän taas kuuli pauhun puhki saman ilkkuvan äänen.

Sivu päästyään Henderson jälleen rupesi huopaamaan — tyynemmin tällä kertaa — kunnes tuli muita pölkkyjä hänen kätensä ulottuviin ja hän saattoi pujotella vähäksi aikaa niiden taa turviin. Hän tuli pian pakostakin vakuutetuksi siitä, että jos hän ponnisteli vähän vähemmän kuin kaikella voimallaan, niin hän saattoi pitää puolensa ja aina pitää yhden pölkyn itsensä ja aukon välillä. Mutta samalla hän käsitti, että se, mikä nyt vaati hänen koko voimansa, tuota pikaa kävisi kerrassaan ylivoimaiseksi. Muuta neuvoa ei kuitenkaan ollut kuin yrittää ja yrittää. Ja niin hän jatkoi kiertokulkuaan kamalan tyynen, varman pyörteen keralla, ympäri ja ympäri, yhä ja yhä, ja joka kerta sulkien silmänsä, kun hänen viereisensä pölkky sukelsi könkääseen. Vähitellen hän sitten tunsi turtuvansa alati palaavan hirmun ja niiden välisen pidemmän odotuksen vaikutuksesta. Hänen täytyi uudella tuimalla voimanponnistuksella kannustaa itseään saattaakseen uudelleen vapaasti käyttää kykyjään. Vihaisesti hän otti kiinni pölkystä toisensa jälkeen vähääkään herkeämättä, kunnes hän, onnen jälleen kerran häntä suosittua, huomasi päässeensä jonojen sisä- eikä ulkoreunalle. Sitten hänen nopeasti sumentuvaan mieleensä iski uusi ajatus, ja hän kirosi itseään, kun ei ollut sitä ennen huomannut. Aivan pyörteen keskellä tietenkin täytyi olla jonkinmoinen tyyni kohta. Ankaran taistelun jälkeen hän sen saavutti ja sai kartetuksi, ettei kulkenut sen poikki. Hiljaa ja varovaisesti meloskellen hän pysytteli pölkkyään poikittain pyörteen navassa, johon oli ajautunut koko joukko lastuja ja ruuhkaa. Pölkky pyöri siinä keskustansa ympäri hitaasti, ylen hitaasti; ja muutaman sekunnin suloista lepoa saadakseen Henderson salli itsensä vaipua puolihorroksiin. Hänet havautti siitä äkillinen laukaus ja ison luodin räiskähdys pölkkyyn kolmisen tuuman päähän hänen päästään. Koprun järisevän pauhunkin läpi hän oli tuntevinaan oman ison colttinsa äänen; ja se ajatus, että se koettu ase nyt käännettiin häntä vastaan, täytti hänet lapsellisella raivolla. Päätään kohottamatta hän makasi ja kirosi, purren voimattomana hampaitaan. Muutaman sekunnin kuluttua tuli toinen laukaus, ja tällä kertaa luoti sattui pölkkyyn aivan hänen oikean olkansa eteen. Silloin hän älysi ja havahtui. Pichot osasi, mihin tahtoi. Tämä oli hänen ilmoituksensa, että Hendersonin oli taas ruvettava jonottamaan. Pyörteen navassa hän tuotti liian vähän huvia pyöveleilleen. Ajatus, että hän saisi luodin päähänsä, ei ollut häntä suurestikaan huolettanut — hänestä oli tuntunut, että se kaiken kaikkiaan olisi miltei lohdullista. Mutta se ajatus, että hän saisi luodin käsivarteensa, joka vain ottaisi häneltä työkyvyn ja jättäisi hänet avuttomana ulospäin menevän virtauksen armoille, se sai kauhun väristyksen käymään kautta ruumiin. Hän lähti taas soutamaan kaikin voimin, mitä hänellä vielä oli jäljellä, ja kuljetti pölkkynsä uudelleen kammon jonotukseen. Ne kehuvat huomautukset, joilla Pichot säesti tätä tekoa, kulkivat hänen korvainsa ohi kuulematta.

Näihin saakka oli pataan paistanut päivä täydellä terällään, eikä tuulen hengähdyskään ollut liikuttanut sen äyräillä seisovia puita. Mutta nyt vaipui äkillinen pimeys kaikkialle ja halkeamasta alkoi tulla tuimia oikullisia tuulenpuuskia, jotka auttoivat pölkkyjä pyörteessä pysymään. Henderson oli silloin jo niin vähällä pyörtyä uupumuksesta, että hänen järkensä menetti selkeytensä. Ainoastaan se kauhu, jota kuolonportti, raivoava putous, häälyvä vihmavaippa hänessä synnyttivät, pysyi edelleenkin selkeänä. Mutta kaikesta muusta hän alkoi sekaantua, niin että hän tuskin älysi sitäkään, kuinka aukosta tulevat kovat, vihmaa mukanaan tuovat vihurit häntä auttoivat. Hän souteli ja ohjaili ja pujotteli nyt sisemmässä jonossa pysyäkseen melkein koneellisesti. Kun äkkiä häikäisevä sinertävä leimaus kirkasti hänen ympärillään vallitsevan pimeyden ja ukkonen jyrähti kajahtelevan padan päällä räjäyksellä, joka voitti putouksenkin jyrinän, niin hän tuskin huomasi sitä. Kun taivas näytti aukeavan ja rankkasade kaatui maahan tuulen kanssa, joka melkein puhalsi sen vaakasuoraan, niin ei se tehnyt hänelle eroa. Hän jatkoi tylsällä mielellä souteluaan, välittämättä pölkyistä, jotka puskivat häntä olkapäihin.

Mutta Puna-Pichot ja Mitchell eivät suinkaan olleet välinpitämättömiä tästä ankarasta myrskystä, joka taivutti padan äyräällä puut melkein maata myöden. Muutaman kymmenen sylen päässä putouksen liepeestä heillä oli sievoinen pakopaikka, josta he samalla saattoivat väijyä. Se oli mökki, joka oli rakennettu kuilun seinämän komeroon ja johon pääsi vain kapeata, helposti puolustettavaa polkua. Rajuilman puhjetessa Pichot hyppäsi pystyyn.

»Mennään takaisin läpeemme», hän huusi seurakumppanilleen, kopauttaen perät piipustaan. »Me näemme sieltä yhtä hyvin kuin täältäkin, kuinka aarteemme koskea laskee, sittenkuin hänen aikansa tulee.»

Pichot kulki edellä soutavien, viuhuvien puitten keskitse, ja Mitchell tuli perässä, vastaan muristen, mutta totellen. Mutta Henderson, melkein tiedottomana pölkyllään luonnonvoimien riehunassa, ei tiennyt mitään heidän lähdöstään.

Tuskin oli kulunut paria minuuttia heidän lähdöstään, kun viuhtovien koivujen välistä kurkisti märät pienet tummat kasvot, joille mustat hiussuortuvat olivat kiinni liivautuneet, vilkaisten sitten hätääntyneesti pataan. Tyttö näki Hendersonin pölkyllään aivan melkein rannassa kiinni ja kaukana kammottavasta aukosta, ja hänen metsäläissilmiinsä tuli kauhun sijasta sanomattoman lohdutuksen ilme. Kasvot nyt katosivat; mutta tuossa tuokiossa ilmestyi paljassäärinen lapsi, kantaen keksiä, jonka Pichot oli nakannut pensaihin. Välittämättä roiskuvasta sateesta ja tuimista vihureista, jotka pieksivät kotokutoista hametta polvia vasten, tyttö ketterästi kapusi kalliorinteen alle pykälälle, jolla Pichot oli seisonut. Huolellisesti ruumistaan tukien hän kurotti keksillään, jota hän näytti osaavan hyvin käyttää, niin lapsi kuin olikin.

Henderson alkoi juuri toipua horrostilastaan ja kiinnittää huomiotaan myrskyn vimmaan, kun hän tunsi, että terävä esine iski pölkkyyn jalkopäähän. Hän älysi, että se oli keksin isku ja halveksivalla inholla ihmetteli, mitä Pichot nyt mahtoi hänestä tahtoa. Hän tunsi, kuinka pölkkyä kiskottiin taapäin ja sitten pidätettiin padan sileässä seinässä kiinni. Samassa hänen siteitäänkin ruvettiin leikkaamaan, mutta suurella vaivalla, ikäänkuin pienellä veitsellä ja heikoin käsin. Sitten hän näki kädet, jotka olivat pienet, ruskeat ja karkeat, ja ihmetykseen ja hellyyteen sulaen käsitti, että vanhan Baisleyn »Sissi» jonkun ihmeen kautta oli tullut häntä pelastamaan. Muutaman sekunnin kuluttua köydet katkesivat ja Henderson pääsi kohottamaan itseään, nähdäkseen lapsen kumartuvan hänen puoleensa, silmät tuskallisesta ihailusta loistaen.

»Sissi!» vapautettu huudahti. »Sinäkö!»

»Voi, herra Henderson, tulkaa pian!» tyttö huohotti. »Ne voivat palata takaisin millä hetkellä vain.» Ja tarttuen hänen olkapäihinsä kiinni tyttö koetti kaikki voimansa ponnistaen kiskaista hänet rannalle. Mutta Hendersonia ei tarvinnut kehoittaa. Palanneen toivon keralla tulvi elämäkin takaisin hänen hermoihinsa ja jäseniinsä; ja melkein yhtä lyhyessä ajassa, kuin tarvitsemme sen sanoaksemme, molemmat rinnakkain juoksivat padan reunalle ja syöksyivät huojuvain puitten peittoon.