Tuskin he olivat päässeet piiloon, kun Henderson muisti rihlansa ja hiipi takaisin sitä noutamaan. Vihamiehet eivät olleet sitä huomanneet. Se oli kaatunut sammaleen, mutta hyvin öljytty tarkkatekoinen pesä oli suojellut patruunia kastumiselta. Tämä ase kädessään Henderson jälleen tunsi olevansa tilanteen herra. Väsymys ja pelko jäivät ja yksi ajatus valtasi hänet kokonaan. Hän aikoi tehdä tilinsä Puna-Pichotin kanssa nyt kohta, samassa paikassa, jossa hänelle oli opetettu pelkäämisen kamala läksy. Hän ei enää voinut tuntea itseään oikeaksi mieheksi, ellei hän ennen auringonlaskua selvittänyt tätä asiaa.
Sade ja tuuli alkoivat asettua; salamat olivat enää vain kaameata hehkua joen takaisilla kukkuloilla; eikä ukkosen jyrinä enää kuulunut koprun pauhulta. Sukkelaan Henderson teki suunnitelmansa. Sitten hän kääntyi Sissin puoleen, joka vaieten ja liikahtamatta seisoi aivan hänen rinnallaan, aroin katsein kuin takaa-ajettu hirvas väjyen polkua, jota pitkin Puna-Pichotin piti palata. Sydämessään hän pelkäsi joka hetkeä, minkä Henderson viipyi tässä vaaran piirissä. Mutta niin rohkea hän ei ollut, että olisi mitään ehdottanut.
Henderson äkkiä kääntyi hänen puoleensa ja laski käsivartensa hänen pienien olkapäittensä ympäri.
»Sinä pelastit henkeni, tyttöseni!» hän lausui hiljaa. »Mistä ihmeestä sinä saatoit tietää, että minä olin tuossa kadotuksessa?»
»Minä tiesin, että te se olitte, kun minä näin Puna-Pichotin ja Lutu-Mitchellin jälkiä seuraavan», vastasi lapsi, polkua pitkin yhä katsellen, ikäänkuin olisi hänen asiansa ollut pitää huolta siitä, ettei Hendersonin kimppuun päästy äkkiarvaamatta. »Minä tiesin, että te se olitte, herra Henderson, ja minä seurasin heitä; ja voi, minä näin kaikki, minä näin kaikki, ja minä olin kuolla, kun minulla ei ollut pyssyä. Mutta minä olisin jonakin päivänä tappanut kummankin, se on vissi, jolleivät — jolleivät ne olisi menneet pois! Mutta ne tulevat hyvin pian takaisin.»
Henderson kumartui ja suuteli tytön märkää mustaa päätä, sanoen: »Jumala siunatkoon sinua, lapsukainen! Sinä ja minä olemme nyt tämän jälkeen ainaiset ystävät!»
Lapsen kasvot lensivät punaisiksi hänen suudellessaan ja sekunnin ajaksi unohtaen väijyä polkua tyttö kohotti hehkuvat silmänsä hänen silmiään kohti. Mutta Henderson jo katseli toiseen suuntaan.
»Tule mukaan», hän kuiskasi. »Tämä ei nyt vielä ole sinulle ja minulle terveellinen paikka.»
Tehden varovaisen kierroksen taajan alusmetsän läpi, nopeaan ja hiljaa kuin kaksi villikissaa, tämä omituinen pari piiloutui taajaan pensaikkoon sen polun viereen, jota Pichotin ja Mitchellin piti palata padan reunalle. Varmaan väijytykseen päästyään Henderson laski kätensä varmasti lapsen käsivarrelle, lepuuttaen sitä siinä pari kolme sekuntia vaitiolon merkiksi.
Minuutti toisensa jälkeen kului jännitetyssä hiljaisuudessa. Vihdoin lapsi, jonka korvat olivat vielä tarkemmat kuin Hendersonin, vetäisi ja pidätti henkeään ja katsoi toveriaan kasvoihin. Henderson ymmärsi; ja hänen joka lihaksensa jäykistyi. Hetkisen kuluttua hänkin kuuli nopeaan lähestyvien askelien töminää. Sitten Pichot kulki sivu rennoin askelin ja Mitchell tottelevaisena kämpi hänen perässään.