Henderson kohotti rihlansa puolitiehen ja hänen kasvonsa kävivät harmaiksi ja kylmiksi kuin teräs. Mutta hänen luonnolleen ei sopinut ampua takaapäin edes Puna-Pichotia. Molempien roistojen käytös osoitti selvään, etteivät he vähääkään epäilleet, miten asiat olivat kääntyneet. Henderson tietysti vielä oli padassa pölkkynsä selässä, se oli heistä yhtä selvää, kuin että kaksi kertaa kaksi on neljä, ellei hän nimittäin jo ollut hornankattilaan suistunut. Kun he olivat tulleet sen partaalle, astui Henderson polulle heidän taakseen, pyssy valmiina poskella kuin ansa-ampujan.
Kun Pichot aivan partaalle tultuaan katseli alas pataan ja huomasi, ettei hänen uhrinsa enää ollutkaan siellä, kääntyi hän Mitchellin puoleen samalla sekä voitonriemusta että pettymyksestä hymyillen.
Mutta samassa hymy jähmettyikin hänen kasvoilleen. Oli kuin olisi hän tuntenut Hendersonin kylmän, harmaan katseen niskassaan. Epäilemättä välähti joku varoitus tuolle salaperäiselle kuudennelle aistille, joka joskus näyttää olevan erämaan kansalla, sekä ihmisillä että eläimillä. Hän kääntyi ympäri kuin leimaus ja revolveri näytti itsestään hyppäävän käteen hänen vyöstään samalla liikkeellä. Mutta samassa sekunnin murto-osassa, jona hänen silmänsä kohtasivat Hendersonin, kohtasivat ne myös Hendersonin rihlan tulen tuiskahduksen — ja sitten pimeyden. Maahan lyyhistyessään Pichotin ruumis suistui partaalta Mustan veden pataan ja putosi poikittain kahden rataansa kiertävän pölkyn päälle. Mitchell oli kohottanut molemmat kätensä ilmaan samalla kun Pichot kaatui, hän kun paikalla älysi, että se oli ainoa keino välttää johtajan kohtalo.
Vilkaus Hendersonin kasvoihin kuitenkin riitti hänelle vakuuttamaan, ettei hänen tilejään selvitettäisi siinä samassa, ja yrmeästi hän jäykisti paksun leukansa. Sitten hänen silmänsä vaelsivat pataan, seuraten johtajaansa, jota hän tavallaan oli rakastanut, jos hän yleensä oli ketään tai mitään rakastanut. Lumottuna hänen katseensa seurasivat molempia pölkkyjä, niiden ympäri kulkiessa, Pichotin hervoton ruumis selässään poikittain reuskottaen, kasvot taivasta kohti. Ne saapuivat aukolle, kääntyivät ja syöksyivät edelleen raivoisaan putoukseen, ja kauhistuksen mörähdys pääsi »Ludun» huulilta. Siitä Henderson tiesi, mitä oli tapahtunut, ja syvästi hän halveksi itseänsä, kun mieleen muistuvan pelon kouristus pöyristytti hänen sydäntään. Mutta ei hänen äänessään sen enempää kuin kasvoissaankaan huomannut siitä mitään.
»Lähdetäänpäs nyt, Mitchell!» hän sanoi reippaasti. »Minun on kiire. Astupa edelle ja pidä varasi, että molemmat kätesi pysyvät selvinä ilmassa, muutoin säästät maalta hirttonuoran hinnan. No, mars matkaan.»
Hän astui syrjään, Sissi vieressään, antaakseen rosvolle tilaa. Kun Mitchell kulki ohi, molemmat kädet suorina ilmassa, leimahti raivoisa tuli hänen kolkkoihin silmiinsä, ja hän oli vähällä syöksyä kuin susi vangitsijansa kurkkuun kiinni. Mutta Hendersonin katse oli kylmä ja vakaa ja rihla ojennettu. Päähänpisto sammui pedon juroihin suoniin. Mutta Sissin huomatessaan hän äkkiä älysi, että tämä se oli saanut kaiken tämän aikaan. Hänen mustat kasvonsa ärähtivät lapselle kuin henkeänsä puolustavan suden, syytäen tolkuttoman kirouksen, joka oli kamalampi kuin mitkään sanat. Väristen lapsi pujahti Hendersonin selän taa ja kätki kasvonsa.
»Älä säikähdä häntä, tyttöseni, älä vähäistäkään», sanoi Henderson rauhallisesti. »Hän ei tee tässä maailmassa enää kenellekään pahaa. Ja minä hankin isällesi paikan jossakin Greensvillen seuduilla, otan apulaisekseni — sillä minä en saisi yöllä unta, jos tietäisin sinun yhä juoksentelevan tuon helvetin kuopan likettyvillä!»
TALVEN RAUTAINEN REUNA.
Lehtien syysihanuus oli mennyt; lumen ihanuus ei ollut vielä tullut; ja purevan pakkasen lyömänä maailma oli harmaa kuin teräs. Metsälampareet olivat jäässä, mustina, kiiltävinä ja lasimaisina. Kynnetyillä pelloilla olivat viilut, laidunmailla rikkisotketut mättäät, ylämaan kiertelevällä tiellä raitti kova kuin rauta, helkkyen kavioissa. Äänettömät paljaat metsät, joita pohjoisen kalsea viima häälytteli, olivat kuin elämän hylkäämät.
Äkkiä kuului keveätä tupsahtelua ja hauraitten lehtien rapinaa; ja joutilas jänö loikki sivu, ilmeisestikin ilman erikoista asiaa. Heti näiden äänien kuuluessa oli vanhan vaahteran juuren alta reiästään ilmestynyt pieni ruosteenkarvainen pää, ulospullistuvine, isoine kirkkaine silmineen. Nämä kirkkaat silmät olivat paikalla huomanneet jänön ja kurkistelivat nyt huolestuneina joka suunnalle nähdäkseen, oliko vihollista tulossa. Ei näkynyt vaaraa minkäänlaista.