Jänö pysähtyi parin kolmen jalan päähän reiästä, vaahteran alle, nousi istumaan kuin kerjätäkseen, heilutteli suuria korviaan puoleen ja toiseen ja mulkoili ympärilleen uteliaasti hupsuine muljosilmineen. Noustessaan istumaan se tunsi valkoisen villahäntätypykkänsä alla jotakin kovaa, joka ei ollut kivi, ja laskeutui paikalla takaisin neljälle jalalleen asiaa perätäkseen. Kuonollaan lehtiä kaahien ja etukäpälillään kuopien se keksi kasan pyökin terhoja ja alkoi niitä haistella. Mutta aivan samassa pyörähti vaahteran alta reiästään punaorava kimakasti sättiä räkättäen ja uhkasi aivan lentää ison hyvänluontoisen tunkeilijan silmille. Säikähtyneenä ja hämillään tästä kovin äänekkäästä väliintulosta jänö loikki pois kellastuneitten lehtien poikki ja katosi metsän hylättyihin, harmaihin holveihin.
Äänettömyys oli nyt perusteellisesti häiritty. Kirkuen ja sättien kuin hermokohtauksessa, pitkää häntäänsä katkonaisesti nytkäytellen ja kutsuen elottoman erämaan todistamaan, kuinka typerä tunkeilija oli paljastanut hänen aarteensa, kiukustunut orava karkasi runkoa ylös ja alas ainakin kaksi minuuttia. Lauhdutettuaan kiukkuaan hieman tällä rajulla tunteenpurkauksella se sitten ryhtyi kokoamaan hajoitettuja terhoja ja viemään niitä toiseen, varmempaan talteen.
Mukavuudesta se ei paljoa piitannut tässä hommassa, ajanhukasta se ei näyttänyt välittävän vähääkään. Osan terhoista se vei viidenkymmenen askelen päähän suuren jalavan juurelle, tupaten ne yksitellen huolellisesti ja lujaan kaarnan rakoihin. Toiset se kantoi vastakkaiseen suuntaan, sen aukean reunaan, josta tie kulki sivu. Nämä se kätki kiven alle, jotta ohikulkijat kyllä saattoivat niiden päälle astua, mutta eivät osanneet aavistaakaan, mikä aarre heidän jalkainsa alla oli. Sen näitä puuhaillessa astua laahusti siitä sivu vanha maamies, nenä punaisena kirpeästä, tuimasta pakkasesta, raskaat saappaat kolisten jäätyneellä tiellä. Aidan seipäälle nousten orava tervehti häntä viheltävällä ja räkättävällä haukkumatulvalla; ja ymmärtämättä oravien kieltä ukko melkein kadehtien mutisi itsekseen: »Kumma, kun nuo oravat ovat niin hyvällä päällä, vaikk' on tämmöinen ilma.» Väsymätön pikku eläin seurasi häntä aidan selkää juosten ehkä puolensataa syltä, saatellen häntä pois omilta mailtaan ja kehoittaen häntä olemaan vasta tulematta, ja palasi sitten työhönsä kovin koppavana. Kun kaikki terhot taas olivat kunnolla kätkössä, paria kolmea lukuun ottamatta, kantoi se nämä kannon päähän lähelle vaahteran koloa ja rupesi murkinoimaan. Kannolta oli hyvä näköala joka puolelle; ja siinä istuessaan, terho pienissä käsimäisissä sukkelissa etukäpälissään, se säteilevin silmin vahti joka polkua, jota vihollinen ehkä saattoi lähestyä.
Syönnin lopetettuaan ja korvansa kynsittyään, sekä kahdesti ympäri hypähdettyyn kannon päällä, ikäänkuin täynnään oikkuilevia vietereitä, se ilmaisi mielihyvänsä pitkällä värisevällä tshirr-r-rillä ja aikoi palata reikäänsä vaahteran tyvelle. Mutta aivan ovella se muutti mieltään. Sipsutteli sinne tänne ilman huomattavaa syytä, hyppeli maata pitkin suurelle jalavalle, juoksi suoraan ylös sen pitkää runkoa ja katosi risukimppuun, joka oli latvaoksien seassa.
Tämä risukimppu oli hylätty variksen pesä, jonka orava, yhteen asumukseen tyytymättä, oli sovittanut omiin yksityisiin tarpeisiinsa. Se oli paljon parantanut variksien rakennusta, varustanut pesälle oksista ja sammalesta tiiviin katon ja sisustanut sen kodikkaaksi hienolla kuivalla heinällä ja ketrinkaarnan pehmeillä säikeillä. Tässä turvallisessa ja hiljalleen häälyvässä tyyssijassa, korkealla väijyvistä ketuista, se hommainsa päälle koukistui nukkumaan.
Se nukkui makeasti, mutta ei kauan; sillä punaoravalla on aina jotakin hommaa mielessään. Vajaan puolen tunnin kuluttua se jälleen pujahti ulos kovin kiihtyneenä, hyppi oksalta oksalle, kunnes oli monen sylen päässä omasta puustaan ja puhkesi sitten kiukkuiseen rupatukseen. Se oli mahtanut nähdä unta, että joku oli käynyt hänen varastojaan rosvoamassa, sillä nyt se intoillen juoksi piilopaikasta toiseen ja tutki kaikki epäluuloisena; kun niitä oli puoleen sataan, niin eivät ne olleet niinkään käden käänteessä tarkastellut; mutta vasta kuin se oli jokaisella käynyt, näytti se tyytyvän. Sitten se suuttui ylenmäärin ja sätti ja parpatti, ikäänkuin olisi joku koettanut pitää sitä narrinaan. Että se todella olikin ollut narri, se tuskin milloinkaan juolahti sen luottavaan ja itsekylläiseen pikku päähän.
Antaessaan näin valtaa meluisille tunteenpurkauksilleen se istui ruokakantonsa päässä. Äkkiä se näki näyn, joka sai sen vaikenemaan kuin seinä ja sekunnin ajaksi jähmettymään kiveksi. Muutaman askeleen päässä vain oli portimo, joka hiipi sitä kohti kuin turmantuova valojuova. Mutta vain sekunnin ajan orava viivytteli. Sitten sen kyvyt palasivat ja kautta ilman ponnahtaen se iski kiinni vaahteran runkoon ja syöksyi oksain sekaan.
Yhtä sukkelaan portimo tuli perässä, nälkäisenä, verenhimoisena, hellittämättä seuraten jälkiä. Mielettömän pelon vallassa kuolemanvaaran äkillisyydestä orava juoksi puuhun liian korkealle ja oli vähällä joutua umpimutkaan. Kun oksat olivat niin heikot, ei ollut mahdollista hypätä toiseen puuhun. Huomatessaan tämän erehdyksen se päästi kauhun rääkäyksen ja hyppäsi sitten hurjasti aivan vihollisensa pään yli ja onnekseen tapasi paljon alemman oksan ulkopään. Paikalla mielensä malttaen se ponnahti toiseen puuhun ja siitä yhä toiseen ja toiseen. Sitten se, kauhistuksesta pikemminkin kuin uupumuksesta hengästyneenä, vavisten kyyristyi oksan taa ja odotti.
Portimo seurasi hitaammin, mutta hellittämättä kuin kuolema. Se ei ollut yhtä sukkela oksalta oksalle hyppäämään kuin vainoamansa saalis, mutta se oli itsepintainen. Tuskin oli minuuttiakaan kulunut, ennenkuin se jo oli hajua myöden nousemassa siihen puuhun, johon orava oli piiloutunut; ja taas orava syöksyi epätoivoiseen pakoonsa. Kahdesti tämä sama vielä uudistui ja orava yhä enemmän kauhusta lamautui, sen hermot ja lihakset yhä enemmän herpaantuivat. Sitten järki kerrassaan pakeni sen aivokopasta. Se pakeni suoraa päätä jalavaansa ja kiirehti pesäänsä, joka oli sen huojuvassa latvassa. Portimo juoksi notkeasti ylös puun rosoista runkoa, hyvin tietäen, että takaa-ajo nyt oli päättynyt. Tästä umpimutkasta oravan oli mahdoton paeta.
Mutta oikullisesti kohtalo sekaantuu luonnonlasten elämään. Sitä näyttävät huvittavan odottamattomat ratkaisut. Oravan väristessä pimeässä pesässään ja portimon mistään välittämättä juostessa ylös oksatonta tyveä, tuntien jo lämpöisen veren esimakua kurkussaan, huomasi riistaaetsivä haukka odottamansa hetken tulleen. Haukkakin oli seurannut tätä tuimaa ajometsästystä, mutta välissä olevat oksat olivat aina tehneet tyhjiksi sen aikeet. Nyt se sukelsi alas ja iski. Kuin teräs sen kynnet kouristivat. Vastustamattomalla voimalla puun rungosta irti temmattuna kynsissä vääntelevä portimo jo oli matkalla haukan pitoihin. Kun orava vihdoin huomasi, että uhkaava kuolema tavalla tai toisella oli tullut vältetyksi, lähti se pesästään ja koetti heikosti rupattaa voittonsa kunniaksi.