SYVYYDEN SATIMESSA.
Putousten jyrinä, koskien keveämpi ja korkeampi kohina oli viimeinkin kuollut metsän sankan seinän taa, kun Barnes laaksoa pitkin tunkeutui myötämaahan. Tyynessä alusmetsässä oli tukahuttavan kuuma ja kiehui hyönteisiä. Hän päätti uudelleen palata jokirantaan, toivoen sen luonteen jo muuttuneen avoimemmaksi ja helpommaksi kulkea. Tunkeutuen sivulle vasemmalle kädelle hän tuota pikaa näki synkän vihannuuden edessään vaalenevan. Sinitaivasta ja kultaista valoa näkyi yhä alempaa harvenevien puitten läpi ja sitten kareettoman veden kiiltoa. Hän lähestyi nyt äyrästä; ja alusmetsä kun oli joka puolella niin sankkaa, alkoi hän astua varovammin.
Yht'äkkiä hän tunsi jalkainsa vajoavan; ja hänen edestään sakea pensaspeitto kallistui alas kuin ankaran vihurin taivuttamana. Hätääntyneenä hän kahden käden kävi kiinni kummankin puolen pensaihin ja näreihin; mutta ne antoivat kaikki perään. Lehtien ja sokaisevain, kasvoja piiskaavain oksien sotkussa hän vaipui alas, alussa hitaasti, siltä tuntui, koska hänellä oli aikaa ajatella paljon asioita sydämen kurkkuun hytkähtäessä. Sujahtaen kevyempien putouskumppaniensa, pensaitten läpi ja yhä kouristaen kovaan niitä, joista oli kiinni saanut, hän jalat edellä pulahti mustaan veteen.
Vesi oli syvää ja kylmää. Barnes putosi suoraan, aivan upoksiin kurkkua kurovalla korahduksella. Hänen jalkansa sysäsivät melko kovaan jotakin sotkuista myötäävää risua, joka taas ponnahdutti häntä ylöspäin. Pää pulpahti vedestä vaahdon, lehtien ja ruuhkan keskeltä; ja sylkien vettä suustaan hän taas ahmaisi keuhkonsa täyteen ilmaa. Mutta ennenkuin hän vielä ennätti selvittää silmiään ja sieraimiaan, taikka mieltään malttaa, veti häntä taas jokin salakähmää syvyyteen. Ja kauhusta jähmettyen hän älysi tarttuneensa jalastaan kiinni.
Voimallisena uimarina Barnes väkevästi tempoi vettä käsivarsillaan ja pullahti taas äkkiä pinnalle, kohoten vedestä hartioitaan myöten. Mutta sitä rajummin se taas tempasi hänet takaisin, hänen epätoivoisista ponnistuksistaan huolimatta, ennenkuin hän oli ennättänyt edes keuhkojaan tyhjentää ja uudelleen henkeä vetää. Tällä kertaa pelästys vaikutti häneen selvittävästi, välähdyttäen aseman vaaran yht'äkkiä hänen säikähtyneen mielensä tietoisuuteen. Julmalla tahdonponnistuksella hän lakkasi tepastelemasta ja tyytyi vain hiljalleen käsin soutelemaan, pystyssä pysyäkseen. Tällä kertaa hän nousi pinnalle hiljemmin, jääden leukaa myöten veteen. Hänen huulillaan hääri vaahtoa, ruuhkaa ja pientä karetta ja päivänpaiste läikkyi hämmentävästi hänen vettävaluviin silmiinsä; mutta hän sai vetäistyksi keuhkonsa täyteen ilmaa, ennenkuin taas painui veden alle.
Soudellen nyt varovasti hän taas nousi veden pintaan ja kätensä levittäen saattoi ylläpitää epävarmaa tasapainoa, suu juuri ja juuri veden pinnan yläpuolella, kun hän taivutti päätään hyvän matkaa taapäin. Pysytellen aivan hiljaa hän selvitteli hämmentynyttä mieltään ja antoi häiriytyneen veden tyyntyä.
Hän oli syvässä tyvenessä poukamassa, johon tuskin tunkeutui ainoakaan pyörre. Kymmenisen askelta kauempana rannasta valtavuo hitaasti vieri edelleen, ikäänkuin uupuneena putousten ja koskien riehunasta. Lehtevästä rannasta pisti virtaan poikittain pieni hiekkasärkkä, joka kultaisena loisti päivänpaisteessa. Ei vastavirtaan sen enempää kuin myötävirtaankaan näkynyt, mikäli hänen kovin rajoitettu näköpiirinsä salli selvittää, mitään muuta kuin tiheitä virran päälle riippuvia oksia ja unteloa virtaa. Hyvin varovasti hän käänsi päätään — vaikkapa vesi nousikin huulien yli hänen niin tehdessään — ja näki takanaan juuri mitä oli odottanutkin näkevänsä. Korkeassa, melkein äkkijyrkässä äyräässä näkyi kirkkaan veres, punertava repeämä, maa oli siitä paikasta lohjennut ja suistunut jokeen hänen painonsa alla.
Aivan hänen kätensä ulottuvissa oli puoleksi veteen vajonneen nuoren poppelin paksu lehtevä latva, juuret ilmeisestikin vielä törmässä kiinni. Varovasti hän tarttui siihen kiinni ja koetteli sitä, toivoen sen kestävän hänen vetäistä itsensä irti. Mutta se myötäsi paikalla hänen kiinni käydessään. Ja tämä pieni tasapainon häiritseminen painoi hänen päänsä taas veden alle.
Barnesille tämä tuotti pettymyksen, mutta nyt hän täydelleen hallitsi mieltään. Tuokiossa hän taas sai asettuneeksi ainoaan asentoon, joka salli vapaasti hengittää. Aurinko paahtoi polttavasti hänen päälakeaan, ja varovasti hän veti puoleensa poppelin tuuhean latvan semmoiseen asentoon, että se häntä varjosti. Sen juuret kun olivat vielä maassa kiinni, ei se pyrkinyt pois uimaan ja hylkäämään hätääntynyttä miestä.
Hetkisen ajatus ja vapaan jalan varovainen tunnustelu riitti vakuuttamaan Barnes'ille, kokeneelle metsänkävijälle, ettei ansa, johon hän oli tarttunut, voinut olla muuta kuin jonkun varhaisemman repeämän johdosta jokeen sortuneen puun yhteenpunoutuneiden oksien tai juurien muodostama päläs. Sielunsa silmillä hän oli selvään näkevinään sen pimeässä syvyydessä, jossa hänen jalkansa oli kiinni — vettyneen, ruskeanvihertävän, limaisen, hellittämättömän silmukan, joka oli sen verran auennut, että oli pälkääseensä ottanut hänen jäsen-parkansa, mutta sitten käynyt hänen nilkkaansa kiinni kuin saukonrautain sangat. Hän selvään tunsi, kuinka tämä paula hellittämättömän itsepäisesti, vaikka tuskattomasti, piti pihdissään hänen nilkkataivettaan. Kun hän asiaa punnitsi, lohdutti häntä se, että näkymätön vangitsija oli jonkun verran myödännyt sekä itseensä että pois päin. Tämä joustavuus osoitti, että joko olivat ne pari kiinnipitävää oksaa siksi hoikkia, että ne taipuivat, taikka oli vedenalainen puu itse pieni, eikä kovin lujaan pohjaan juuttunut. Hän senvuoksi päätti kylläkin helposti irti pääsevänsä, kunhan rupeaisi kylmäverisesti ja järjestelmällisesti yrittämään.