Henkeään pitkään vetäen hän upotti päänsä veteen ja katsoi alas pihkanruskeaan läpikuultavaan pimeyteen. Ulomman virtauksen pyörteistä sattui sinne pieniä väreileviä, väänteleviä kirkkaampia valonvälähdyksiä. Barnes ei voinut nähdä haudan pohjaan asti, se ilmeisestikin oli sangen syvä; mutta hän näki aivan selvään sen osan vedenalaisesta puusta, jonka oksiin hänen jalkansa oli sekaantunut. Hohtava kultainen säde sattui juuri siihen kohtaan, jossa hänen jalkansa nilkkaa myöten katosi kahden jykevän kaaren väliin, ikäänkuin limaisen ruskean touvin tai jämeän käärmeen muodostamiin pitimiin.
Epäilemättä se oli sangen ilkeän näköinen ansa; ja Barnesin täytyi arvelematta tunnustaa, että hän oli pahassa pälkähässä. Hän kohotti kasvonsa veden päälle, vakaannutti varovasti asentonsa ja hengitti muutaman minuutin sysään ja rauhallisesti, kooten voimia nopeaan, voimalliseen ponnistukseen. Täyttäen sitten keuhkonsa vain kohtuullisesti, ponnistuksen paremmin kestääkseen, hän äkkiä kumartui alas, syvälle keltaiseen hämäryyteen ja alkoi kaikin voimin reutoa mutaisia oksanmutkia, saadakseen ne eroamaan. Vähän ne liestyivät, mutta eivät niin paljoa, että tarttunut jalka olisi irti päässyt. Tuokiossa hänen taas oli nostettava päänsä pinnalle hengittääkseen.
Muutaman minuutin levättyään hän taas uudisti tukehduttavan yrityksensä, mutta nytkin turhaan. Sen verran hän saattoi liikuttaa ansansa sankoja, että sai toivoa, mutta ei sen vertaa, että olisi irti päässyt. Kerran toisensa jälkeen hän yritti, kerran toisensa jälkeen yritys petti, juurikuin hän luuli sen menestyvän. Viimein hänen täytyi hetkeksi myöntää tappionsa, ja nyt hän oli niin uupunut, että tuskin jaksoi pitää suutaan veden päällä. Vetäen alas kankeahkon pystyn poppelin oksan hän puri siihen hampain kiinni pysyäkseen pystyssä sen aikaa, kuin lepuutti käsivarsiaan. Tämä oli lepoa sekä hermoille että lihaksille, se kun tuki tasapainoa, joka oli hengityksen ehtona.
Hänen siinä itseään kiikuttaessa ja pohtiessa, puolisen tuumaa vain hukkumisen yläpuolella, selveni tilanteen toivottomuus hänelle kammottavassa alastomuudessaan. Kuinka päiväpaisteiselta, lämpöiseltä ja turvalliselta metsän vihanta maailma ylt'ympärinsä näytti hänen metsätieteiselle silmälleen! Ei ääntäkään kuulunut, joka olisi häirinnyt erämaan lempeätä tyyneyttä, paitsi silloin tällöin hitaan vuolteen salamyhkäinen kohahdus, näkymättömän tiaisen suloisen rattoisa tsikkä-dii-dii, taikka taivaannavan hehkuvasta sinestä liitelevän kalasääsken kiperä kiljuna. Barnesista tuo maailma oli niin turvallista, ystävällistä, olihan se ollut hänen läheisin hyvin ymmärretty uskottunsa pienestä pojasta pitäen. Mutta nyt se ilmeisestikin oli lopun lopuksi kääntynyt kavalaksi petturiksi, aikoen nyt tuhota hänet yhtä armottomasti kuin polttavin hieta-aavikko tai lumimyrskyn suomima jääkenttä. Sanaton raivo syttyi äkkiä hänen joka suonessaan — joka olikin hyvä, sillä lähteistä lähteneen virran kylmyys oli alkanut varkain tunnustella hänen sydäntään. Pieni hento, haaleansininen perho, kuin talvivihreän hengen saanut terälehti, lentää lepatteli Barnesin tuimain, ylöspäin kääntyneitten kasvojen yli ja karkeloi iloisesti poikki hohtavan veden, päiväliekkosessa iloiten. Sattui karkeloidessaan laskemaan hiuskarvan verran liian alas. Petollinen kirkas pinta tarttui siihen kiinni, pidätti sen; ja niin sen täytyi lähteä sen mukaan, avuttomana ja hämmentyneenä taistellen tätä äkkiarvaamatonta kohtaloa vastaan. Barnesin vielä nähdessä sen nousi vedestä suuri taimen ja nieli sen suuhunsa. Barnesin riutuneissa silmissä oli sen kohtalo pienoiskuva hänen kohtalostaan.
Mutta metsänkävijän luonto ei myöntänyt ihmisen sen enempää kuin kohtalonkaan itseään voittaneen, niin kauan kuin aivokopassa oli kipinäkään tahtoa ylläpitämässä. Hän alkoi nyt katseillaan etsiä poppelin vesasta siksi vankkaa oksaa, että se olisi pätenyt vivuksi. Saisi vain käteensä vankanlaisen karahkan, hän arveli, niin ehkäpä sillä voisi keinotella satimen sangat auki ja päästää jalan pälkähästä. Vihdoin hän keksikin oksan, jonka hän arveli pätevän. Hän aikoi juuri kurottaa kätensä ja taittaa sen irti, kun hänen korvaansa joen takaa alusmetsästä kantautui pieni risahdus.
Metsämiehen vaisto piti häntä hiljaa, samalla kuin hän käänsi sitä kohti silmänsä. Tiheässä lehvistössä näkyi huisketta, joka eteni rantaa pitkin myötävirtaan, mutta hänen oli mahdoton erottaa, mikä sen sai aikaan. Hän veti varovasti alas lehtevän poppelin oksaa, kunnes se täydelleen peitti hänet, ja katsoi sitten jokea pitkin vastavirtaan, mitä näkymätön matkamies mahtoi seurata.
Mahdottoman suuri lohi, joka oli turhaan koettanut hyppiä putousten päälle, ujui nyt ruhjottuna, haavoissaan ja maha ilmassa virran mukana Barnesin puolta ja aivan hänen ohitseen. Heikko pyörre sai sen valtoihinsa ja kuljetti sen poukamaan. Hiljalleen se ajeli Barnesin kätkettyjä kasvoja kohti. Se pysähtyi poppeliin viimeisen elonkipinän sammuessa suurten veripunaisten kidusten väreilyyn.
Barnes käsitti nyt, mikä näkymätön liikkuja se rannalla seurasi kuolevan lohen menoa. Hän ei vähääkään hämmästynyt, kun kellertävälle hiekkasärkälle ilmestyi suuri musta karhu, seisahtuen siihen joen poikki katsomaan. Se näytti katsovan suoraan Barnesin vedenpinnalla taivasta kohti käännettyihin kasvoihin. Mutta Barnes tiesi, että se silmäili kuolleeseen loheen. Hänen sydäntään hytkäytti äkillinen toivonvälähdys, aivoihin juolahti ihmeellinen pelastuksen mahdollisuus. Tuossahan oli hänen pelastajansa — vaikka kieltämättä vaarallinen — metsän tutkimattomien kohtalon oikkujen lähettämä. Hän taivutti vielä toisen lehvän kasvojensa eteen, peläten piiloaan riittämättömäksi. Mutta kiihkossaan hän menetti tasapainonsa ja sitä taas tavoitellessaan liikutteli vettä aivan huomattavasti. Häntä peloitti. Varmaankin karhu säikähti, eikä uskaltaisikaan tulla kalaa ottamaan.
Mutta hänen ihmeekseen iso peto, joka oli näyttänyt epäröivän, nyt hyökkäsikin virtaan rajulla kiireellä. Mikäs muu kuin kalanahne saukko tai minkki olisi karhun asiantuntemuksen mukaan aikaansaanut tuon äkillisen liikkeen, aikeissa anastaa saaliin. Se vimmastui ajatellessaan, että moinen hiipivä rosvo ennättäisi ennen häntä, ja pyyhälsi eteenpäin semmoisella voimalla, että vesi roiskui korkealle lehviin, ja se kun vettä läiskytteli, niin oli se selvä tieto, että kaikkien sivullisten ja varkaitten oli parasta pysyä loitompana. Lohi oli hänen, löydön oikeudella; ja hän se aikoi sen ottaa.
Ruhonsa näennäisestä kömpelyydestä huolimatta karhu oli erinomainen uimari; ja melkein ennenkuin Barnes vielä oli päässyt selville siitä, miten tässä oli paras keinotella, kuuluivat sen röhkivät korskahdukset ja mahtavat puuskutukset aivan hänen korvanjuurestaan. Ne olivat aivan tavattoman äänekkäät tullessaan niin vierestä veden pintaa pitkin. Pakostakin Barnes siinä samassa teki päätöksensä.