Oksakimppu, joka oli pidättänyt veden pinnalla kelluvan lohen, oli sopivasti käsivarren mitan päässä Barnesin kasvoista. Uiden korkealla ja nostattaen inahtavilla olkapäillään aallon, joka hautasi Barnesin pään aivan näkymättömiin, karhu saavutti lohen. Voitonriemuisena sen kitaansa haukaten karhu kääntyi, palatakseen takaisin rantaan.
Nyt oli Barnesin hetki tullut. Hän kurotti äkkiä molemmat kätensä. Tukahuttavan tuhrun läpi hänen kouraavat kyntensä tapasivat karhun reidet. Upoten pitkien karvojen sekaan ne teräskouristuksella tarrasivat niihin kiinni. Sitten Barnes vaistomaisesti sulki silmänsä ja puri yhteen hampaansa ja odotti kovan koetusta, keuhkot hengen pidättämisestä repeämäisillään.
Kauan hänen ei tarvinnut odottaa — ehkä kaksi sekuntia, kunnes hämmästys oli muuttunut karhun aivoissa kauhuksi, kauhu toimeksi. Suunniltaan kauhistuen tästä takaa ja syvyydestä tulevasta selittämättömästä hyökkäyksestä karhu ponnisti olkapäitä myöten ylös vedestä ja syöksähti koko voimallaan eteenpäin. Barnes tunsi, kuinka sen hirmuiset reidet vastustamattomalla voimalla ponnistivat hänen kouristavain sormiensa alla. Hän tunsi, kuinka hänet vedettiin oikopäätä ulos ja raastettiin eteenpäin, niin että hän luuli nilkkansa katkeavan. Hän oli vähältä päästää irti pelastaakseen nilkkansa. Mutta piti sittenkin kiinni, yhtä paljon tahdollaan kuin käsillään. Ja nyt syvyyden limaiset sangat hellittivät. Hän tunsi puhkaisevansa vettä — vapaana. Hän hellitti sormensa karhun karvoista — ja nousi pinnalle huohottaen, silmiään vilkuttaen ja yskien.
Vähän aikaa hän uiskenteli hiljalleen, päästäkseen hengästyksestään, ja ravisteli vettä silmistään ja sieraimistaan. Hetkisen hän pelkäsi, että karhu kääntyisi häntä vastaan ja kävisi hänen kimppuunsa tässä tukalassa tilassa; ja varovaisuuden vuoksi hän sentähden päästi hurjan, läpitunkevan kiljauksen, minkä huohottavista keuhkoista suinkin ääntä lähti. Mutta pian hän näki, ettei siitä ollut mitään pelkoa. Karhu oli perin pohjin säikähtynyt ja ui vimmatusti hiekkasärkkää kohti; ja kuollut lohi taas ajelehti aivan unohdettuna hiljalleen pois untelon vuolteen kantamana.
Barnesin jalkaa särki ankarasti, mutta hänen sydämensä oli kevyt. Hiljalleen uiden, niin ettei virta juuri päässyt alaspäin kantamaan, hän näki karhun hyppäävän hietikolle. Kuivalle maalle päästyään iso peto kääntyi ja katsoi taakseen arasti nähdäkseen, minkälaatuinen olento se oli, joka oli niin kuulumattomalla tavalla hänen kimppuunsa käynyt. Ihmisiä se oli nähnyt ennenkin, mutta ei milloinkaan ihmistä, joka ui kuin saukko; eikä näkö suinkaan ollut omiaan sitä rauhoittamaan. Se loi kaipaavan katseen loheen, joka jo oli jonkun matkan päässä; mutta säikähtyneessä mielessään se nyt luulikin sitä syötiksi, saman peloittavan ja kavalan olennon asettamaksi, jonka kirkkaat harmaat silmät nyt katsoivat häneen niin vakaasti vedenkalvosta. Se teki äkkiä koko käänteen ja pakeni metsään kamalan naurun rähäkän saattamana, joka kannusti sen lähdön hurjaksi laukaksi.
Barnes ui sen mentyä hietasärkälle. Sillä hän väänsi kuiviksi vettävaluvat vaatteensa, kävi sitten pitkäkseen kuumaan hiekkaan, antaakseen päivänpaisteen lämmitellä hänen syvälti jäähtyneitä suoniaan.
ROUVA GAMMIT JA PIIKKISIAT.
»Nyt minä en tullut teiltä pyssyä lainaamaan, herra Barron, vaan kysymään neuvoa.»
Rouva Gammit esiintyi vieraisiin tullessaan yhtä äkkikääntein kuin puheissaankin; ja hämmästymättä Joe Barron kääntyi häntä tervehtimään — vaikk'ei ollut häntä nähnyt kuukauteen tai enempäänkään.
»Se on teidän käytettävänänne, samoinkuin olisi pyssykin ollut, jos olisitte sitä tarvinnut, rouva Gammit — ja olkaa tervetullut! Mutta käykää pirttiin levähtämään ja vähän vilvoittelemaan. Ei täällä käy juttuun rupeaminen, palavassa päivänpaisteessa.»