Rouva Gammit istahti penkinpäähän, aivan kyökin ovipieleen, nykäisi päästään velton, punaisen pumpulimyssynsä ja pyyhkieli punoittavia kasvojaan karttuuniröijynsä hihaan. Vähääkään välittämättä paahteisen päiväsydämen helteestä ja hiestä ja yhdeksän mailin jalkapatikasta läpi metsän hänen lyhyet, kankeat, harmaat hiuksensa seisoivat epäsäännöllisissä tupsuissa päivänpaahtaman otsan päällä. Talon isäntä, joka istui sivuittain pöydän kulmalla, niin että hän vapaasti saattoi heiluttaa toista säärtään ja säädyllisesti sylkäistä avoimesta akkunasta, puraisi miettiväisenä pikanellista palasen ja odotti, että eukko puhuisi asiat, jotka häntä huolestuttivat.
Rouva Gammitin tuimat kasvot olivat siihen laatuun muotoillut, että lujan, jopa taistelunhaluisen itseluottamuksen ilme asui niillä luontevammin kuin mikään muu. Hän tunsi voimansa, jonka kuudenkymmenen vuoden olo vanhanapiikana ja suojelijaa vailla oli hyvin koetellut. Ansiot ne olivat, eivätkä lemmenliitot, jotka olivat tälle tahrattomalle neitsyelle hankkineet »rouvan» kunnianimen. Hän enimmäkseen piti jykevää ja tarmokasta nenäänsä jotenkin korkealla, ikäänkuin hyvällä syyllä uhmaten kaikkia typeriä asioita, jotka ehkä aikoivat vastustaa hänen tahtoaan.
Mutta tänään nämä tarmokkaat kasvonpiirteet oli yllättänyt epäilyksen, hämmästyksen, melkeinpä tekisi mieli sanoa nöyryyden ilme. Hänen pienellä uudismökillään suuren erämaan sydämessä oli tapahtunut asioita, joita hän ei ihmeekseen voinut käsittää. Tähän saakka hän ainakin itse mielestään oli löytänyt syyt ja selitykset kaikelle, mitä hänelle tapahtui näissä äänettömissä, muiden mielestä niin kumman salaperäisissä ylämaan metsissä. Itseluottamuksensa turvissa hän oli tähän saakka selviytynyt joka tilanteesta, johon oli joutunut, vieläpä tavalla, joka täydelleen tyydytti häntä, vaikkapa ikuiset totuudet ehkä sille hymyilivätkin. Mutta nyt hän oli joutunut ymmälle.
Joe Barron odotti kärsivällisenä kuin takaliston mies ainakin, taikka kuin intiaani, jolle ei aika, sen enempää kuin itse luonnollekaan, merkitse mitään, vaikka kumpikin tavalla tai toisella aina on ajoissa paikallaan. Rouva Gammit yhä löyhytteli palavia kasvojaan myssyllään ja punnitsi asioitaan, silmäinvälisten ryppyjen syventyessä. Suuri mustan ja keltaisen kirjava kimalainen puski vihaisesti akkunaruutua vastaan ymmällään siitä, kun ei päässyt läpinäkyvästä seinästä ulos. Kynnykselle hyppäsi pieni harmaa kana, jolla oli suuret, riippuvat, tulipunaiset heltat, katsoi rouva Gammitiin hämmästyneenä ja paheksuen, juosten sitten pois varoittamaan muita kanoja, että taloon oli tullut nainen. Se merkitsi, kuten ne kaikki tiesivät esipolvien kärsimistä hätistyksistä, ettei niitä enää laskettaisi kyökkiin murenia noukkimaan.
Rouva Gammit vihdoin sai puheen päästä kiinni, vaikka se olikin tukalaa, sillä vaikeaksi hänen kävi ruveta keneltäkään neuvoa kysymään.
»Minä tässä ajattelen, herra Barron, että kai te sentään mahdatte tietää metsän eläimistä enemmän kuin minä?» hän kysyi toivovana, vaikka epäröiden.
Takaliston mies kohautti silmäkulmiaan, hieman hämmästyneenä semmoisesta kysymyksestä.
»No niin, vaikk'en tietäisikään, niin ainakin minun kai pitäisi tietää», hän sanoi, »joka olen koko elämäni niiden parissa viettänyt. Jos minä mitään tiedän, niin kai maar juuri nämä metsät!»
»Niin aina, kyllä teidän pitäisi tietää niistä enemmän kuin minun!» myönsi rouva Gammit, äänessä jyrkkyyden soinnahdus, joka tuntui lisäävän »ja katsokin, ettäs tiedät!» Sitten hän sulki suunsa lujasti ja alkoi taas löyhytellä itseään ja näytti ajattelevan muita kaukaisia asioita.
»Minä toivon, ettei teille ole sattunut mitään vakavaa ikävyyttä!» yritti nyt talon isäntä ystävällisessä aikomuksessa auttaa eukkoa vapautumaan mieltään painavasta taakasta.