Mutta miesten tapaan hän iski harhaan. »Luuletteko te», kivahti rouva Gammit, »että minä kömpisin yhdeksän mailia näitä palavia metsiä kysymään teiltä neuvoa, ellei asia olisi vakava, herra Barron?» Ja eukkoa alkoi jo kaduttaa, että hän oli ollenkaan tullut. Miehet eivät kumminkaan käsitä mitään.
Tämä äkillinen pistopuhe sai talon isännän kädellään leukaansa pyyhkäisemään, salatakseen naurun henkäyksen, joka värähti hänen laihoilla huulillaan. »Niinkuin nainen ainakin, suuttuu tyhjästä!» hän ajatteli. »Kuuluu oikein somalta ja kodikkaalta!» Mutta ääneensä hän sanoi, kärsivällisyyteen ja mielistelyyn tottuneena toisen sukupuolen kanssa:
»Sitten minä olen oikein ylpeä, että te olette tullut minulta neuvoa kysymään, rouva Gammit. Ehkäpä minä tiedänkin avun. Mikä nyt sitten on käynyt hullusti?»
Huojennuksen äkkinäisellä tunteella rouva Gammit ilmaisi surunsa syyn.
»No ne munat», hän sanoi kiihkoisasti. »Kun minulta on nyt melkein kuukausi viety niitä yhtä sukkelaan, kuin kanat ovat ennättäneet niitä munia. Ja vaikka minä tekisin mitä, niin minä vain en saa selville, mikä niitä vie.»
Päästyään niin pitkälle, että oli saanut neuvoa kysyneeksi, eukko tunsi toiveikasta mielenliikutusta, joka kuvastui hänen ahavoituneisiin kasvoihinsa. Aivan toisenlaisissa oloissa rouva Gammit ehkä olisi voinut kerrassaan oppia mieheen turvautumaan, jos tämä huolella olisi välttänyt olemasta hänen kanssaan eri mieltä.
»Ahaa! Vai munia!» sanoi ylämaan mies, jonka jännittynyt osanotto hieman laukesi. »Jaha, niin aina, koetetaanpa nyt päästä pahan perille. Olettekos te ensiksikin aivan vissi siitä, että kanat todella munivat ne munat, joita te ette saa?»
Rouva Gammit oikaisi selkäänsä.
»Näytänkö minä itiootilta?» hän kysyi.
»Ette vähänkään vertaa, ettehän toki!» myönsi ylämaan mies paikalla ja kaikesta sydämestään.