»Minä jo aloin luulla, että ehkäpä näytän!» intti loukkaantunut eukko.
»Tietäähän sen jokainen», puolusteli takaliston mies itseään, »että mitä te ette tiedä, rouva Gammit, ei se ole juuri tietämisen väärttiäkään.»
»Se tietenkin on sentään vähän liikaa, herra Barron», vastasi eukko, melko lailla leppyneenä. »Mutta jotakin hevosen järkeä on sentään minunkin päässäni. Niin aina, minä ajattelinkin, että jos ne kanat olisivat äkkiä lakanneet munimasta; ja minä senvuoksi nousin pitämään niitä silmällä. Mitä kanssa, ne munivat ettei sen paremmin. Aina kuin minulta liikenee aikaa seisoa vieressä ja vahtia, kun ne munivat, niin minä saan niin paljon munia kuin pitääkin. Mutta kun minä en jouda vahtimaan, niin ei munaakaan. Ette kaiketi te voi väittää, että kana voi heittää munimisen, kun sen päähän pistää, ja odottaa siksi, kunnes te ojennatte kätenne ja sanotte, että tehkää niin hyvin!»
»Niitä on paljon semmoisia kanoja, jotka ovat niin nurinkurisia, että syövät omat munansa!» arveli talon isäntä, sylkäisten miettiväisenä avoimesta ikkunasta. Kissa, joka makasi pölkyllä ulkona päivää paistattamassa, hypähti vihaisena ylös, tuijotti viheriäisin silmin häijyyn akkunaan ja juoksi pois puhdistamaan ryvetettyä turkkiaan.
»Minun kanani eivät ole sentapaisia!» sanoi rouva Gammit päättävästi. »Ajattelin minä jo sitäkin. Ja minä pidin niitä salavihkaa silmällä. Mutta niiden joukossa ei ole ainoatakaan, jolla olisi niin luonnottomia konsteja. Kun ne ovat munineet, niin ne hyppäävät ylös ja juoksevat pois kaakattamaan, niinkuin niiden pitääkin.» Ja hän pudisti raskaasti päätään kuin semmoinen, joka ei enää uskalla toivoakaan valoa asiaan. »Niin aina, ellette te tiedä muuta syytä, niin voin yhtä hyvin mennä matkoihini.»
»Kah, minä vain raivasin pois alusmetsää, että paremmin näemme asianlaidan», selitti Barron. »Tiedän minä asiasta vähän kuin tiedänkin. Ensiksikin se voi olla portimo, kun se on niin viekas ja sukkela ja rohkea! Kymmenen yhtä vastaan, että se on portimo; ja teidän täytyy virittää sille ansa. Ja toiseksi, ellei se ole portimo, niin se on kettu ja kovin viekas kettu, jota ette saakaan niin vähällä kiinni. Ja kolmanneksi — ja viimeiseksi — ellei se ole portimo eikä kettu, niin sen täytyy olla oikein sakramentskatun viekas skunkki, joka on ruvennut varovaiseksi. Eivät skunkit kyllä ylimalkaan ole varovaisia, niiden kun ei tarvitse olla, sillä kenenpä juuri tekisi mieli sekaantua niiden asioihin. Mutta joskus sitä aina tapaa niidenkin joukossa jonkun, joka on viekas kuin portimo.»
»Voi, voi! ei se ole mikään niistä!» sanoi rouva Gammit äänellä, joka ilmaisi sangen huonoja luuloja talon isännän älystä ja metsätiedosta. »Minä olen epäillyt portimoita ja kettuja ja murmeleita, mutta en merkkiäkään minä ole niistä tavannut koko paikalla. Ja mitä taas skunkkeihin tulee, niin — on kai minulla naamassani nenä.» Ja tätä seikkaa painostaakseen hän haisteli halveksien.
»Tiettä-västi! Ja kaunis ja hyvä nenä onkin!» vastasi ylämaan mies diplomaattisesti. »Mutta sitä asiaa te ette näytä skunkeista tietävän, että kun ne ovat pahanteossa, niin silloinpa ne eivät haisekaan. Pitäkääpä se mielessänne!»
Rouva Gammit katsoi häntä epäluuloisena.
»Onkos se totta?» hän ankarasti kysyi.