»Totta kuin evankeliumi!» vastasi Barron. »Skunkki ei haise, ellei itse halua.»
»No niin», sanoi eukko, »mutta ei se taida sentään olla skunkkikaan. Minä tunnen vähän kuin luissani, ettei se ole skunkki, haisipa tuo tai ei.»
Erämies näytti ällistyneeltä. Hän ei ollut luullut mahdolliseksi, että tämä vieras olisi niin tolkuttoman itsepintainen. Hän alkoi itsekseen ihmetellä, oliko hän mahtanut luulla liikoja eukon älystä.
»Sitten minä en yritäkään arvata enää», hän sanoi sillä äänellä, kuin olisi hän kokonaan menettänyt mielenkiintonsa koko asiaan.
Mutta se ei vähääkään tyydyttänyt hänen vierastaan. Eukon käytös muuttui leppoisemmaksi. Nojautuen eteenpäin, kasvoillaan melkein mielistelevä ilme, hän kuiskasi —
»Minä olen vähän ajatellut, että se voisi olla — huomatkaa se, etten minä väitä, että se on, vaan että se voisi olla —» ja hän piti nyt vaikuttavan paussin.
»Voisi olla mikä?» kysyi Barron, jonka mielenkiinto taas alkoi herätä.
»Piikkisika!» huudahti rouva Gammit, voitonriemun äkkihymähdyksellä.
Joe Barron ei puhunut eikä hymyillyt. Mutta hänen vaikenemisensa oli sitä laatua, että rouva Gammit kävi siitä levottomaksi.
»Miksikä ei piikkisika?» hän kysyi, ja hänen kasvonsa kävivät jälleen ankariksi.