Ja kun rouva Gammit lähti matkoihinsa, kolmet raudat kainalossaan, mutisi hän itsekseen:
»Niin, Joe Barron, minä teille näytän, kuka varas on. Ja takaanpa minä, että sillä on semmoiset piikit, ettei vielä koskaan portimolla ole semmoisia ollut.»
Rouva Gammitia tervehti kanatarhassa, hänen palatessaan, suuri kiihtymys. Kaikki kanat kaakattivat vimmatusti ja ojentelivat kaulaansa vajaan katsellakseen, ikäänkuin juuri olisivat nähneet siellä kummituksen. Rouva Gammit juoksi sisään katsomaan, mistä kaikki tämä meteli johtui. Paikka oli tyhjä; mutta erään pesän vieressä oli särkynyt muna, ja melko kimppu vereksiä höyheniä osoitti, että siinä oli kahakoitu. Vihoissaan mutta uteliaana rouva Gammit poimi höyhenet ja tutki niitä asiantuntijan silmillä nähdäkseen, mikä kanoista oli ne menettänyt.
»Hyvä Jumala!» hän tuota pikaa huudahti, »eikös vain ole ollut vanha kukko itse! Se on tapellut tuon munan puolesta! Olipa se onni, että se säilyi piikeiltä!»
Sitten hän ehkä sadannen kerran juoksi ankarana ja suurella melulla navetan taa, toivoen yllättävänsä siellä vihollisen. Tietysti hän ei yllättänyt mitään, jolle luonto olisi antanut silmistä ja korvista merkkiäkään; ja metsäkirsikkapuista kattirastas räkätti hänelle pilkallisesti. Hiipiminen oli niitä asioita, joihin rouva Gammitin oli vaikein tottua. Kun hän uhmaa uhkuen katseli ympärilleen, sattuivat hänen silmänsä tummaan palleroiseen elukkaan, joka oli aidan takana vanhan hemlokin latvassa. Näköjään aivan välinpitämättömänä hänen kiihtyneestä läheisyydestään ja kokonaan omiin asioihinsa syventyneenä se ryömi ylhäiselle oksalle ja sitä tehdessään näykkäsi sieltä täältä vereksiä versoja.
»Ahhaa! Mitä minä sanoin? Tiesinhän minä alusta saakka, että se oli piikkisika!» huudahti rouva Gammit voitonriemuisena, ikäänkuin olisi Joe Barron voinut sen kuulla kahdeksan mailin salomatkan taa. Sitten hänen kasvonsa äkkiä lensivät punaisiksi, kun hän katsoi oksalla istuvaa rauhallista eläintä, ja kopaten maasta nyrkin kokoisen kiven hän nakkasi sen koko voimallaan, eläintä tavoittaen.
Tyynemmällä mielellä hän ei olisi koskaan niin tehnyt — ei senvuoksi, että se oli raakamaista, vaan koska hän omasta kokemuksestaan hyvin tiesi, että kivi sattuu jos mihin mieluummin kuin siihen esineeseen, johon se on osoitettu. Eikä tämä tapaus suinkaan ollut omiaan muuttamaan tätä hänen käsitystään asiasta. Kivi ei sattunut piikkisikaan. Se ei edes hetkeksikään vieroittanut tämän huomiota hemlokin versoista. Sen sijaan kivi puun takana sattui muutamaan matalaan oksaan ja ponnahti terhakasti takaisin rouva Gammitin varpaille.
Käheästi rääkäisten hämmästyksestä ja tuskasta kelpo rouva hyppäsi taapäin ja hyppi muutaman sekunnin yhdellä jalalla, toista kahden käden puserrellessaan. Se oli tuima ja tyhmistyttävä kolaus. Tuskan hellittäessä tuli sen sijaan kahta väkevöityneempi kiukku. Piikkisika katsoa killisteli nyt häntä puusta, ikäänkuin hieman kummissaan hänen ihmeellisistä pyörähdyksistään. Eukko tuijotti siihen, ja pumpulimyssyn alla hänen harmaat hiustupsunsa näyttivät aivan pystyyn nousevan.
»Luuletpas sinä olevasi sukkela!» hän mutisi hampaisiinsa. »Mutta kyllä minä sinut opetan! Odotas vain!» Ja kannallaan ympäri kääntyen hän ylpeänä astui takaisin tupaan. Uuninkorvalla oli iso ruskea teepannu, oli ollut siinä aamiaisesta pitäen, sisällään ruosteen punainen ja katkeran väkevä liemi, jolla olisi vaikka hirvennahkoja parkinnut. Vasta kun hän oli sen uudelleen kuumentanut ja nauttinut viisi siirapilla imellettyä kuppia, saattoi hän taas vähän tyytyä itseensä.
Vielä samana iltana, auringon viimeisten ruskojen kalvetessa aholla haaleaksi sinipunervaksi ja molempain lehmäin hiljalleen kotia kohti kalkkastessa hämärän lepikkorämeen reunalla, rouva Gammit salavihkaa viritti ansat ylämaan miehen neuvojen mukaan. Jykevien hirsien välissä oli navetan ja vajan perustuksessa kylläkin riittävästi aukkoja, toiset niistä melkein niin väljiä, että vaikka karhu — hyvin pieni ja laiha — olisi läpi mahtunut. Valiten niistä kolme, jotka syystä tai toisesta olivat hänestä semmoisia, että ne piikkisikaa tyydyttivät, hän viritti raudat, sitoi ne kiinni ja peitti ohuelti hienolla ruuhkalla, niin että, kuten hän itsekseen mutisi kaikki tehtyään, »kaikki näytti niin luonnolliselta kuin ei mitään». Ilta-askareensa tehtyään hän sitten kävi nukkumaan siinä levollisessa luottamuksessa, että aamulla raudoissa olisi yksi taikka useampikin piikkisika.