Ja teensä voimallisuudesta huolimatta rouva Gammit nukkui raittiisti, hänellä kun oli hyvä omatunto ja mainio ruokahalu. Siitä huolimatta kantoi hänen korviinsa yömyssyn alle aamupuoleen yöstä, sinä hetkenä, jolloin uni ja todellisuus yhteen sotkeutuvat, ihmeellistä ääntä pihasta. Hän kakisti kärsimättömästi kurkkuaan ja nousi vuoteessaan istumaan. Olisiko joku ystävällinen yöllinen olento tullut sinne hänelle puita sahaamaan? Siltä se kuului. Mutta sitten hän paikalla hylkäsi tämän ajatuksen. Hieroen silmiään molemmilla nyrkeillään hän hiipi akkunalle ja katsoi ulos.
Kuu oli taivaalla täytenä, paistaen navetan katon takaa, ja piha oli täynnään valkoista taikahohdetta. Keskellä pihaa kyyrötti kaksi isoa piikkisikaa, pientä puupönttöä uutterasti nakertaen. Niiden toimeliaiden hampaiden jyrsiessä lähti kovasta puusta yön hiljaisuuteen paljon ääntä, ja laitumelta kuului lehmänkellojen leppoisaa kalahtelua, elukkain kohottaessa päätään kuunnellessaan.
Pönttö oli hyvä ja moitteeton ja rouva Gammit harmistui kovin nähdessään sitä syötävän. Siinä oli ollut suolattuja sillejä; ja hän oli aikonut suolata siihen talvivoinsa, kalan maun pois virutettuaan. Eukko ei tiennyt, että juuri suolan vuoksi piikkisiat sitä jyrsivät, vaan hänen päähänsä iski paikalla se ajatus, että niiden ainoa tarkoitus oli kiusata ja vainota häntä.
»Huis! huis!» hän huusi, tempaisten päästään yömyssynsä ja huiskien sitä vimmatusti. Mutta eläimien oli liian kiire, eivät ne viitsineet edes katsoa häneen. Ainoaksi merkiksi siitä, että olivat kuulleet, ne nostivat kaikki piikkinsä pystyyn, niin että ne äkkiä näyttivät entistään kahta vertaa suuremmilta.
Tämä oli rouva Gammitista jo liikaa. Kääntyessään ja juostessaan portaita alas hän mutisi, »ensiksi munani — ja nyt pikku pönttöni — ja Herra tiesi, mitä ensi kerralla!» Sitten hänen peloton sisunsa jälleen leimahti ja hän tiuskaisi: »Mutta sitä ensi kertaapa ei tulekaan!» ja katseli ympärilleen, missä luuta oli.
Mutta tätä tavallisissa oloissa niin mallikelpoista esinettä ei tietysti näkynyt siinä, missä sen olisi pitänyt olla — pystyssä astiakaapin luona — juurikuin sitä kaikkein kipeimmin tarvittiin. Kun ei ollut aikaa sitä etsiä, sieppasi rouva Gammit perunapulkin ja hyökkäsi ulos kuutamoon korahtavalla kiljauksella, varmasti aikoen pelastaa pönttönsä.
Hän oli pelättävä katsella pihan poikki hyökätessään, ja tavallisissa oloissa piikkisiat ehkä olisivat paenneet. Mutta kun piikkisika on tavannut oikein mieleistänsä syötävää, on se mainion rohkea. Näiden molempien piikkisikojen mielestä sillipönttö oli herkullisinta syötävää, mitä ne olivat vielä milloinkaan maistaneet. Vastahakoisesti ne hetkeksi herkesivät jyrsimästä ja jurolla uhmalla käänsivät vilkkuvat silmänsä rouva Gammitia kohti.
Tätä hän ei suinkaan osannut odottaa, ja hänen hyökkäyksensä hurjuus laukesi. Jos se olisi ollut ilves, taikka vaikkapa karhukin, niin rohkeus luultavasti ei olisi pettänyt. Jos se olisi ollut mies, rosvo puukko kädessä ja murhanliekki silmissä, olisi hän luultavasti hyökännyt kimppuun halveksivalla raivolla. Mutta piikkisikain laita oli toinen. Ne olivat hänelle salaperäisiä olentoja. Hän kiven kovaan uskoi, että ne kykenivät ampumaan piikkinsä kuin nuolen kymmenen jalan päähän. Vilaukselta hän jo näki itsensä kuin neulatyynyn piikkejä täynnään. Yhdentoista jalan päähän päästyään hän äkkiä pysähtyi ja nakkasi perunapulkin vimmatulla voimalla, niin että se lensi kerrassaan navetan yli. Piikkisiat jatkoivat sitten taas ateriaansa ja eukko tuijotti niihin avuttomana. Eukon silmissä kimalsi kaksi isoa kiukun kyyneltä, vierähti hänen riutuneille poskilleen; ja peräytyen sitten muutamia askelia hän istahti sahapukille tilannetta aprikoimaan.
Mutta ei olisi rouva Gammit ollut se, mikä hän oli, jos hänessä olisi ollut tappionsa myöntäjää. Muutamassa harvassa hetkessä hänen kekseliäs päänsä jälleen piti puolensa.
»Kumma tuo!» hän tuumi. »Kun sitä ei näy koskaan osaavan siihen, mihin sitä yrittää! Mutta johonkin sitä aina osaa! Ainakin minä! Entä jos minä nakkaan hyvin paljon ja kyllin kauan, niin voi se lopulti käydä piikkisikaan yhtä hyvin kuin mihin muuhun tahansa. Ei suinkaan piikkisiassa ole mitään yliluonnollista, miksei voisi siihenkin sattua.»