Puupino oli siinä ääressä; ja nalikat, jotka hän oli kyökin hellaan sahannut ja pilkkonut, olivat juuri parhaan kokoisia. Nyt hän piti tarkkaan varansa, ettei tähdännyt, vaan kuvitteli suurella hopulla muuttavansa puupinon juuri siihen paikkaan, josta kuului tuo härnäävä yötä häiritsevä jyrsintä. Ja siinä samassa alkoi sillipöntön ympärille joka puolelle sadella jykevänlaisia nalikoita.
Vaikutus oli paikalla huomattava. Jyrsiminen taukosi ja piikkisiat vilkuivat levottomasti ympärilleen. Keskelle pöntön pohjaa lensi nalikka, puhkaisten pohjan. Piikkisiat kulkivat jonkun askeleen taapäin ja silmäilivät sitä murheellisella epäluulolla. Toinen nalikka sattui pöntön laitaan, niin että se pompahti kuin hyppäävä elävä olento ja sattui kipeästi toiseen piikkisikaan, keikauttaen sen selälleen. Paikalla sen urheat piikit lankesivat alas aivan pitkin selkää; ja kun se säikähdyksestä kiljaisten ponnisteli jaloilleen, niin näytti se äkkiä pieneltä ja laihalta ja tummalta kuin märkä kana. Rouva Gammit hymyili tuikean hymyn.
»Ei taida haluttaa pahantekoon tällä haavaa, vai mitä?» eukko mutisi; ja yhä sukkelammin alkoi nalikkoja lentää hänen pontevista käsistään. Monikaan ei tosin lentänyt vähääkään siihen suuntaan kuin hän oli osuuttanut, mutta sillipöntön ympärillekin putoili kuitenkin siksi paljon, että piikkisiat muistivat itsellään olevan muuta hommaa. Se, johon oli sattunut, ei enää vähääkään välittänyt arvostaan, vaan tekeytyi niin pieneksi kuin suinkin ja luikki pois kuin pelästynyt rotta. Toinen, joka oli voittamaton ja kiukustunut, peräytyi hitaasti, pystyssä joka piikki. Nalikkoja lenteli sen ympäri joka puolelle, mutta voitonkiihkoissaan rouva Gammit hairahtui tähtäämään, eikä senvuoksi ainoakaan heittoase sattunut siihen. Ja nyt se kiirettä pitämättä katosi navetan taa.
Rouva Gammit katseli sen lähtöä melkein ihailun tuntein.
»Jaa, siihen nähden, ettet sinä ole sen pahemmin pelästynyt», hän kuivakiskoisesti mutisi, »niin ehkä minun mielikseni palaat takaisin ja menet ansaani. Mutta koetaskin vielä tulla syömään minun hyvää sillipönttöäni. Se ei olekkaan sinun syötäväs.» Ja hän kulki pihan poikki pönttöä ottamaan. Mutta se ei enää ollut hyvä pönttö, piikkisiat kun olivat jyrsineet laitoihin kaksi isoa reikää ja rouva Gammitin oma heittoase oli pohjan puhkaissut. Mutta itsepäisenä hän kantoi rauskan kyökkiin. Menköön vaikka pesään, mutta ei koskaan vihollisten ruuaksi.
Sinä yönä ei kunnon eukon unta enää häiritty ja hän nukkui tavallista myöhempään. Kun hän oli nousemassa ylös kuullessaan tunnonpistoksin lehmäin laitumelta ammahtelevan lypsäjäänsä, kuului navetan alta rääkynää ja siipien lepatusta ja kesken pukeutumistaan hän juoksi ulos katsomaan, mitä se oli. Hän oli varma siitä, että hävyttömistä piikkisioista toinen oli mennyt ansaan.
Mutta ei, se ei ollut piikkisika eikä kettu eikä portimo. Hänen surukseen se olikin hänen vanha punatupsuinen kanansa, joka nyt makasi raudoilla selällään siivet levällään, vimmatusta räpyttelystään uupuneena. Eukko nosti sen ylös, irroitti reidestä kamalat sangat ja nakkasi kehnon ansan navetan poikki semmoisella voimalla, että se poukahti maasta ja putosi likavesipönttöön. Hiukan kevennettyään täten kiukkuaan hän huolellisesti tutki Punatupsun reittä. Se oli ruhjoutunut ja repeytynyt aivan kunnottomaksi.
»Ethän sinä enää voi kuopia tuommoisella jalalla, ethän!» rouva Gammit mutisi säälitellen. »Voi sinua raukkaa, ethän sinä enää kelpaa muuksi kuin pataan pantavaksi! Voi kumminkin! Voi kumminkin! Sinä, joka aina munit niin hyvin ja haudoit niin mainiosti!» Ja kantaen uhrin pölkylle, jolla hänen oli tapansa pilkkoa syttöjä, hän säälien, mutta varmasti löi siltä pään poikki.
Kun rouva Gammit puolen tuntia myöhemmin palasi laitumelta, rainta reunojaan myöten maitoa täynnä, kuuli hän jälleen navetan alta meteliä. Mutta hän ei nyt pitänyt kiirettä, peläten maidon läikkyvän. »Mitä lieneekään, pysyy kai se siellä, siksi kuin tästä kerkiän!» hän järkevästi päätteli; ja jatkoi maitoineen kulkua viileään kellariin. Mutta heti rainnan kädestään saatuaan hän kääntyi takaisin ja aivan juoksi hopuissaan. Pilkullinen kana kaakatti kopeasti; ja kun rouva Gammit vajassa kulki pesärivin ohi, näki hän valkoisen munan hohtavan. Mutta hän ei pysähtynyt sitä ottamaan.
Kun hän astui navettaan, juoksi häntä vastaan pieni kellervän ruskea eläin, jolla oli terävä kolmikulmainen kuono ja vihaiset silmät kuin tulipisarat, juoksi semmoisella raivolla, että hän hetkeksi peräytyi takaisin. Karjaisten kiukusta moisen uhkarohkeuden vuoksi eukko hyökkäsi eteenpäin ja potkaisi sitä. Potku tapasi tyhjää ilmaa, mutta jalan melkoinen koko näytti säikäyttävän rohkeaa pikku petoa ja se livahti pois kuin nopea liekki navetan permannon alle. Kun hän sitten kumartui katsomaan lähempää molempia ansoja, hyppäsi toinen hoikka, edellistä suurempi kellervä eläin ilmaan ja ilkeästi kirkaisten oli vähältä purra häntä kasvoihin. Mutta eukon onneksi sen molemmat takakintut olivat raudoissa kiinni ja se putosi voimatonna takaisin.