»Pitihän minun tietää, että siinä saattaa kylmettyä», hän mutisi, »kun tähän aikaan yöstä vedossa istuu.»
Vasta kuin hän oli täydelleen voittanut sieraimiensa kutkutuksen, katsoi hän jälleen ulos. Piikkisiat olivat nyt kadonneet, eikä kaikukaan kantanut hänen korviinsa niiden etenevistä aivastuksista.
Tätä seuraavina päivinä ei rouva Gammitin talolla käynyt portimoa, villikissaa eikä piikkisikaa, ja joka päivä hän nyt sai hänelle tulevan sadon aivan tuoreita munia. Lopulla viikkoa kunnon eukko päätti voivansa hyvällä syyllä lähteä viemään Joe Barronille ansoja takaisin ja kertomaan hänelle, kuinka väärässä hän oli ollut.
»Kas tässä, herra Barron», hän sanoi, ojentaessaan hänelle kolmet raudat, »kiitoksia hyvin paljon, tässä ovat rautanne, mutta yhdet niistä eivät kelpaa mihinkään.»
»Mitkä sitten?» kysyi ylämaan mies ne vastaanottaessaan.
»Minä olen sitonut niihin langan pätkän merkiksi», vastasi rouva Gammit.
»Mikä niitä sitten vaivaa? En minä huomaa niissä mitään vikaa!» sanoi
Barron, tutkien niitä tarkoin.
»Eivät ne kelpaa mihinkään! Saatte uskoa minun sanani! Siinä kaikki, mitä voin sanoa!» intti rouva Gammit.
»Jaha, no niin, kun te niin sanotte, niin täytyy uskoa, rouva Gammit», myönsi ylämaan mies kohteliaasti. »Mutta niissä muissa ei suinkaan ollut mitään vikaa, vai? Menikö niihin mitään?»
»Menipä kyllä, iso portimo!» sanoi rouva Gammit, katsoen häneen uhmaten.