Leveä hymy levisi Barronin kasvoille.
»Tiesinhän minä», hän huudahti, »tiesinhän minä, että se oli portimo.»
»Ja minä tiesin, että te sanoisitte juuri samat sanat», vastasi rouva Gammit. »Mutta tepä ette olekaan kaikkitietävä, Joe Barron. Ei se ollut portimo, joka munat vei!»
»Mikäs se oli?» kysyi ylämaan mies epäillen.
»Kaksi isoa piikkisikaa ja kamalan iso villikissa», vastasi rouva
Gammit voitonriemuisesti.
»Näittekö ne siinä toimessa?» kysyi toinen, vähän ivan häivettä äänessään. Mutta iva kilpistyi rouva Gammitin varustuksista. Hän piti kysymystä kaikin puolin oikeutettuna.
»En, en minä oikeastaan voi sitä sanoa», hän vastasi. »Mutta ne kulkivat ja nuuskivat kaikki talon paikat, ja opettaakseni niitä pitämään nokkansa poissa muitten ihmisten kananpesistä, ravistin minä niitten päälle vähän pippuria. Ja sen minä sanon, että kyllä ne metsään pääsivät ja aivastivat sillä lailla, että minä luulin teidän kuulevan sen tänne asti. Te olisitte aivan läkähtynyt naurusta, jos te olisitte nähnyt niiden menon. Ja siitä pitäen minä, herra Barron, saan niin paljon munia kuin pitääkin. Älkää puhuko minulle portimoista — semmoisista pienistä nahkimuksista. Ne eivät kykene mihinkään, eivät sen enempää kuin maaorava.»
MELINDY JA KEVÄTKARHU.
Vienona, tuoreena ja suloisena oli kevät tullut takaliston yksinäiselle pienelle raiviolle. Kostealla laidunaukiolla oli jo vihannan henkäystä, vaahterilla rusottavaa harsoa, siniharmaiden norkkojen väriä tummilla lepillä. Puron rämeisiltä rantaniityiltä, mökiltä lähtevän tien ja olkiruuhkaisen karjapihan takaa kuului illansuussa tuota pohjolan kevään soitantoa, joka on sen tunnuspiirteitä — sammakkojen väreilevää, pehmyttä, sanomattoman tunnelmallista viheltelyä.
Auringon yläreuna parhaillaan vaipui kuusenlatvain etäisen, mustan reunan taa. Mökin ovi oli selkoisten selällään, jotta herttainen ilmanhenki ja illan sulosoinnut pääsivät mökkiin. Heti oven sisäpuolella istui vanha rouva Griffis, raskaasti ruumistaan häälytellen, ja villasukka, jota hän parhaillaan kutoi, makasi unohdettuna hänen helmassaan. Hän oli lujapiirteinen, jäntevä nainen, tarmoa täynnä vielä, vaikka luuvalo olikin hänet yllättänyt ja seisauttanut elämän uutteran toimeliaisuuden. Hänen terävät ja valppaat silmänsä seurasivat hartaasti hoikan, vaaleahiuksisen tytön joka liikettä, kun tämä siniseen pumpuliliiviin ja kotokutoiseen hameeseensa puettuna puuhaili pihan toisella puolella ja ajoi pientä lammaslaumaa yöksi navettaan petoeläimiltä turvaan.