Tyttö paiskasi nyt kiinni navetan oven, löi määrlyyn tammivaarnan, suori hermostuneesti vaaleita löyhiä hiuksiaan sormillaan ja riensi pihan poikki takaisin mökin ovelle, hymy hienoilla nuorilla kasvoillaan.
»Kas niin, mummo!» hän huudahti semmoisen äänellä, joka juuri on saanut suorittaneeksi koko joukon huolekkaita pieniä velvollisuuksia, »nyt minä en luule ilveksien enkä muittenkaan ainakaan tänä yönä lampaita saavan. Nyt minun täytyy lähteä vanhaa Kirjoa hakemaan, ennenkuin tulee liian pimeä. Mikä lienee saanut sen tänä iltana niin kauas kuljeskelemaan. Tavallisesti se aina pysyy navetan lähettyvillä kuin takkiainen!»
Eukko hymyili, hyvin tietäen, että jäännös metsäeläimen vaistoa oli saanut lehmän etsimään jotakin kodin läheistä, mutta samalla syrjäistä kätköä, kuhun piilottaa äskensyntyneen vasikkansa.
»Eiköhän vanha Kirjo ole niin viisas, että tulee kotia, kun sen aika on, lapsukainen!» hän vastasi. »Se on ollut kaiken talvea niin ahtaalla tilalla, kun on ollut niin vahvalti lunta, ja nyt se tahtoo kuljeskella vähän kauemmaksikin, kun pääsee. Hyvä Jumala, kun minäkin voisin vielä vähän kuljeskella näillä vanhoilla huonoilla säärilläni, eikä tarvitsisi aina vain istua ja istua ja kutoa ja kutoa aamusta iltaan kaiket päivät!»
»Mummoparka!» sanoi tyttö hiljaa ja hellästi, kyyneltyvin silmin. »Kun voisimme lähteä ulos näihin hyvänhajuisiin kevätmetsiin poimimaan yhdessä ensimäisiä toukokukkia [amerikkalainen kevätkukka, Epigaea repens. S.m.]. Etkö voisi nyt koettaa, mummo? Minä luulen, että sinä tuota pikaa taas pääset aivan hyvin liikkumaan, yhtä hyvin kuin kukaan meistä. Koetappas!»
Näin vaadittuna vanha eukko tarttui käsin vankasti nojatuolinsa kaiteihin kiinni, puri hammasta ja nousi aivan seisomaan. Mutta ponnistus pusersi valituksen hänen huuliltaan ja hän vaipui raskaasti takaisin paikoilleen, kasvot tuskista vääntyen. Malttaen mielensä lujalla päätöksellä hän kuitenkin hymyili, vaikka surunvoittoisesti.
»Ehkäpä kyllä jonakin päivänä, jos Jumala suo!» hän sanoi, päätään pudistaen. »Mutta tänään ei ole se päivä, Melindy! Sinä vielä tapat minut, lapseni, kun niin aina tahdot saada minut liikkeelle!»
»Mutta mummo, sehän kävi mainiosti!» huudahti lapsi. »Se oli paras yritys, minkä sinä olet vielä milloinkaan tehnyt siitä kuin minä tulin luoksesi. Sinä seisoit minuutin suorana kuin vaikka kuka. Nyt minun täytyy lähteä Kirjoa hakemaan». Ja hän kääntyi pientä polkua kohti, joka kulki laitumen poikki palomaille.
Mutta rouva Griffis huusi hänet takaisin.
»Älä nyt välitä Kirjosta tänä iltana, Melindy! Antaa sen nyt juosta vähän. Nuo sammakot ne ovat syynä, että minusta tänä iltana tuntuu niin yksinäiseltä, niin etten minä voi päästää sinua hetkeksikään näkyvistäni, lapseni! Ei ole minun mielestäni yhtään toista ääntä, joka soisi niin kauniilta ja yksinäiseltä. Sen sulous saa aivan sydämeni pakahtumaan, niin suloiselta se kuuluu, kun se noin kohoo ja laskee hämärässä. Mutta jonkun pitää olla minun luonani, kun minä sitä kuuntelen!»