»Kyllä, kyllä, mummo, minäkin pidän siitä!» myönsi Melindy huolestuneella äänellä, »kun vain joudan kuuntelemaan. Mutta tällä haavaa juuri ajattelen vanhaa Kirjoa, joka on yksin metsässä, ja nälkäisiä ilveksiä, jotka ehkä väijyvät sitä ja odottavat, että se menisi nukkumaan. Ja sinä tiedät, mummo, kuinka nälkäisiä karhut ovat tänä kevännä, kun lumi on ollut niin kauan maassa. Minä en saisi unta silmiini, jos tietäisin Kirjon olevan yötä synkässä, harmaassa, tyhjässä metsässä. Kesällä asian laita on toisin ja silloin metsä on kuin koti.»
»Niin, mutta», sanoi mummo, nähdessään tytön vakaasti aikovan lähteä, »jos sinä pelkäät vanhan Kirjon puolesta, niin olisi sinun parempi vähän pelätä itsesikin puolesta, lapseni! Ota pyssy mukaasi. Ehkäpä näet maaoravan oikein pahasti purevan vanhaa lehmää!»
Välittämättä mummonsa pilapuheesta Melindy, jonka löyhäin vaaleain hiuksien alla oli sangen käytännölliset aivot, otti kätevän pienen kirveensä, jolla hänen oli tapansa syttöjä pilkkoa.
»Mitä minä pyssyllä, mummo», hän vastasi. »Tämä pikku kirves on minulle kyllin hyvä!» Ja heittäen sen olalleen hän kepein askelin riensi polkua ylöspäin, päätään kääntäen ja pieni suu kurtussa, hän kun kaikin mokomin, vaikka huonolla menestyksellä, yritti oppia viheltämään.
Se, mitä Melindy ja hänen isoäitinsä sanoivat »palomaaksi», oli alue, jota ulottui raiviolta monet mailit samaan suuntaan. Kulovalkea oli sen takavuosina polttanut, leikaten metsään teräväreunaisen, vähitellen leviävän aukeaman ja jättäen sen taa vain sinne tänne muutaman kuivan kelon tai pitkiä oksattomia, monen talvimyrskyn valkoisiksi haalistamia pökköjä. Sinne tänne oli näille karuille aloille versonut taajaa, matalaa alusmetsää, tehden turvallisen piilopaikan joka notkelmasta, jonka maaperästä palo ei ollut kaikkea elämää näivettänyt.
Kuljettuaan laitumen poikki Melindy piankin löysi semmoisia heikkoja jälkien merkkejä, joita tottumattoman silmän on niin mahdoton huomata. Hänen huomionsa kiintyi mustikanvarsiin ja kalmiavarvukkoihin, missä ne olivat hieman taipuneet tai rikki tallatut. Sitten hän eräästä paljaasta paikasta löysi selvän sorkan painalmuksen. Nyt hän oli jäljistä aivan selvillä; ja ilmeisestikin ne olivat vanhan Kirjon jäljet. Etsintäänsä kiintyneenä hän riensi eteenpäin, välittämättä keskitaivaan herkistä vaihtelevista värivivahduksista, ensimäisistä pääskysistä, jotka sen poikki suihkivat ja visertivät, kirpeästä, mutta samalla suloisesta tuoksusta, jota nousi mehun täyttämistä umpuista tai sammakoiden suloisesta suostuttelevasta vihellyksestä, jota kuului rämeniityltä. Hän ei joutanut tällä hetkellä muuta ajattelemaan, kuin mistä löytäisi viivyttelevän lehmän ja saisi sen navettaan hyvään turvaan ennen pimeän tuloa.
Jäljet johtivat oikopäätä kalliorotkoon, johon laitumelta oli satakunnan askelta — ja ehkä sataviisikymmentä avoimelta ovelta, jonka pielessä rouva Griffis istui, tarkkaan katsellen Melindyn hommaa. Rotkossa kasvoi taajaa nuorta näreikköä ja koivuviidakkoa yhden ainoan pitkän ja paksun kelohongan ympärillä.
Tähän varjoisaan tiheikköön impi rohkeasti tunkeutui, kurkistellen eteensä tummien, pihkalle tuoksuavien oksien alle. Hän näki, vaikka vain laikoittani, aina kelohonkaan saakka, jonka juurella makasi poikittain valtava kaatunut puunrunko. Mutta vanhasta Kirjosta ei näkynyt merkkiäkään, vaikka se kirkkaine punaisine ja valkoisine täplineen olisi paikalla pistänyt silmään tässä tummassa ympäristössä.
Hiljaisuus ja se, ettei lehmää löytynyt, kuten hän oli varmaan luullut, sisälsivät jotakin kammottavaa, ja pieni kylmän väristys kävi hänen ruumiinsa kautta. Hän kouraisi kovemmin kirvestään ja seisoi aivan hiljaa, totuttaakseen silmiään sekavaan pimeään; ja tuota pikaa hän luuli erottavansa pienen ruskahtavan olennon, joka lepäsi sammalmättäällä kelohongan juurella. Kun oli kulunut vielä vähän aikaa, huomasi hän sen katselevan häntä suurilla lempeillä silmillä. Sitten liikahtivat suuret korvat. Impi älysi, että se oli vasikka, jota hän katseli. Vanhan Kirjon viivyttely oli saanut selityksensä.
Mutta missä oli vanha Kirjo? Melindy hetkisen ajatteli ja arvasi aivan oikein, että emä, vasikan hyvin kätkettyään, oli pujahtanut lähteelle juomaan. Hän aikoi juuri astua eteenpäin ihaillakseen nuorta vastasyntynyttä ja katsellakseen, oliko se niin voimallinen, että sen saattoi navettaan viedä, kun tiheikön takapuolelta kuului hiipivää rapinaa, joka kiinnitti hänen huomionsa.