Lehmä se ei saattanut olla, se ei suinkaan kulkenut hiipien. Mutta mikä sitten?
Melindy tunsi äkillistä vaaran aavistusta. Mutta hän karkaisi hermonsa eikä ajatellutkaan pakoa. Ehkäpä se oli vihainen ilves, joka emän poissa ollessa vainusi vasikkaa. Tämä ajatus sai Melindyn tuimasti jäykistämään pienen suunsa ja hän oli hyvillään nyt, kun oli ottanut kirveen mukaansa. Kaikista metsän pedoista hän piti ilveksiä erikoisina vihollisinaan.
Hiipivät liikkeet tulivat lähemmäksi ja lähemmäksi, sitten äkkiä taukosivat. Sitten haahmoutui kuusenoksain sekaan, kymmenisen jalan päähän siitä paikasta, jossa saamaton pikku vasikka makasi, tumma musta ruho.
Hetkeksi Melindyn sydän seisahtui. Mitä apua oli hänen pienestä kirveestään karhua vastaan! Sitten hän muisti ylämaan yleisen luulon, että isoinkin musta karhu juoksee ihmisen edessä pakoon, jos sillä vain on riittävästi tilaa juostakseen. Impi katsahti saamattomaan pienokaiseen, joka makasi koukussa sammalvuoteellaan. Sitten hän katsahti julmaan mustaan muotoon, joka hitaasti hiipi eteenpäin sen syödäkseen. Ja immen sydän paisui palaavasta rohkeudesta.
Karhu oli nyt sylen päässä himoitsemastaan saaliista, vilkuen julmilla silmillään puoleen ja toiseen. Kimakalla varoituksen ja uhman huudolla Melindy hyppäsi eteenpäin kirveensä kohottaen ja huutaen pedolle: »Pois täältä!» Hän toivoi suuresti, että ihmisäänen arvovalta taltuttaisi pedon ja saisi sen häpeissään poistumaan.
Jonakin muuna vuodenaikana karhu luultavasti olisi menetellyt juuri niinkuin hän toivoi. Mutta nyt siinä asui hiukaisevan kevätnälän rohkeus. Se kuitenkin pelästyi ja hämmästyi tytön äkillisestä ilmestyksestä ja kimakasta kiljauksesta; ja epäröiden se vähän taantui. Mutta Melindykin epäröi; ja karhu sukkelaan huomasi hänen epäröintinsä. Muutaman sekunnin se seisoi ja katseli häntä, pää kumarassa ja puolesta toiseen häälyen. Sitten se näytti päätelleen, ettei tämä ollut mikään vaarallinen vastustaja, päästi kovan rohkaisevan mörähdyksen ja kämpi eteenpäin vasikkaa kohti.
Hurjasti parkaisten, puoleksi vihasta, puoleksi pelosta Melindykin syöksähti eteenpäin, luottaen siihen, ettei eläin, tosi edessään, uskaltaisi vastustaa hänen hyökkäystään. Kauhistuneena äkillisestä huudosta vasikkakin kompuroi jaloilleen, ääneensä mölähtäen.
Karhu oli sen juuri saavuttamaisillaan, surman iskuun kohotettuna valtava musta kämmen, joka olisi sen selän katkaissut, mutta huomasi samalla Melindyn kirveen iskevän. Taitavasti kuin tottunut nyrkkeilijä se poikkeutti iskun suunnastaan ja torjui sen niin sukkelasti, että kirves oli lentää tytön kädestä. Pystyvä terä kuitenkin tapasi mitä purra ja halkaisi karhun kämmenen luuta myöden.
Tuskasta raivostuen ja tappelun himo nyt täysin heränneenä karhu unohti vasikan ja hyökkäsi rohkean vastustajansa kimppuun. Kevyesti kuin kissa impi hyppäsi syrjään viime tingassa, hyppäsi kaatuneen puun yli ja kiersi kelohongan taa. Hän käsitti nyt ryhtyneensä liian rohkeaan yritykseen ja hänen ainoa toivonsa oli, että joko pääsisi juosten pakoon, taikka että karhu jälleen kääntäisi huomionsa vasikkaan ja unohtaisi hänet.
Karhulla ei kuitenkaan ollut vähääkään aikomusta säästää häntä kostoltaan. Valtavasta koostaan huolimatta se oli hämmästyttävän sukkela ja silmänräpäyksessä seurasi hänen kintereillään. Vaikka neitonen ehkä olisikin ollut avomaalla nopeampi, olisi karhu luultavasti kuitenkin hänet tavoittanut hankalassa viidakossa; mutta tällä täperällä hetkellä sen takaa kuului mölinää ja oksien ryskettä ja karhu pyörähti ympäri juuri siksi, että ennätti vastaanottaa vasikkansa apuun ryntäävän Kirjon hyökkäyksen.