Karhulla ei ollut aikaa tämän hyökkäyksen väistämiseen eikä torjumiseen, se vain ennätti rohkaista itseään. Pahaksi onneksi lehmän sarvet olivat liian lyhyet ja levällään. Kirjo puski keskelle karhun rintaa muurinmurtajan voimalla ja olisi tölmäissyt sen nurin niskoin, elleivät sen mahtavat kynnet ja etukämmenet samalla haavaa olisi iskeneet lehmän lapoihin kiinni raatelevaan kouristukseen. Lehmä puski sen taapäin puuhun saakka, mutta siinä karhu teki tenän; ja kun lehmä yritti peräytyä, ottaakseen vauhtia uuteen hyökkäykseen, ei se päässytkään erilleen. Kun tästä tempusta ei tullut mitään, niin se taas koko voimallaan töytäsi eteenpäin yhä uudelleen ja uudelleen, raivoisasti mölisten ja koettaen rusentaa vastustajansa hengettömäksi puuta vastaan. Mutta röhisten, möristen ja vinkuen karhu piti siitä kiinni ja repi sitä hirveillä kynsillään.
Liian kiihtyneenä enää pakoa ajatellakseen Melindy seisoi kaatuneella puulla ja henkeään pidätellen katseli tappelua. Tuota pikaa hän älysi, että vanha Kirjo oli joutumaisillaan alakynteen; ja samalla hänen rohkeutensa taas palasi. Juosten puun selkää niin lähelle kuin uskalsi kohotti kirveensä ja hieman viivähti, ennenkuin iski. Juurikuin hän aikoi iskeä, pysäytti iskun tutun tuttu ääni ja hän hypähti takaisin.
»Pois tieltä, lapsi», se käski, tunkeutuen läpi metelin. »Pois tieltä, että saan ampua!»
Rampa vanha vaimokin oli kuullut lapsensa huudon. Kun Melindyn parkaus oli leikannut läpi iltatyvenen, oli rouva Griffis ponnahtanut tuolistaan, ikäänkuin hän ei olisi kuullut puhuttavankaan leinistä. Hän ei tuntenutkaan kipua. Tämän pakottavan hädän vaatimus palautti häneen entisen voiman. Tempaisten nurkasta jykevän haulikon, joka seisoi siinä aina ladattuna ja valmiina, hän riensi poikki laitumen ja puhki kalmiavarvukkojen sitä kyytiä, ettei Melindynkään olisi tarvinnut sitä hävetä. Kun hän pensaitten läpi hyökkäsi notkelmaan ja näki asian kannan, niin terästi rautainen tahto hänen hermonsa hetken pakon mukaisiksi.
Paikalla kuin Melindy oli hypännyt tieltä, juoksi rouva Griffis aivan tappelevain viereen. Karhulla oli niin täysi työ, ettei se joutanut häntä huomaamaankaan. Työntäen jykevän pyssyn suun (se oli susihauleilla ladattu) kylmäverisesti melkein pedon kylkeen kiinni, aivan etulapain taa, eukko painoi liipaisinta. Kuului räjäys, joka täytti notkelman kuin tykin laukaus, ja karhu lyyhistyi kokoon jäseniään oikoen, suuri reikä läpi sydämen.
Vanha Kirjo peräytyi hämmästyneenä, korskui kovaa ja mulkoili emäntäänsä hurjin silmin. Käsittämättä, ettei äskeisestä vihollisesta enää ollut sen rakkaalle vasikalle vaaraa, se uudelleen kävi hengettömän ruhon kimppuun ja alkoi muokata sitä niin, ettei sitä tuota pikaa olisi tuntenutkaan karhuksi. Vasikka, joka oli tullut kumoon survaistuksi karhun hyökätessä Melindyn kimppuun, oli jälleen kompuroinut jalkeille; ja rouva Griffis työnsi sitä eteenpäin, jotta emä sen huomaisi. Tämä temppu tehosikin; ja nuollessaan pienokaisen kiireestä kantapäähän paremmin älytäkseen, ettei sille ollut tullut mitään vikaa, Kirjo unohti pyhän vihansa. Työntäen, vetäen ja maanitellen molemmat naiset sitten hitaasti ja kärsivällisesti saivat vasikan notkelmasta kototielle, emon verta valuvista haavoistaan huolimatta tupatessa niin lähelle kuin suinkin ja tyytyväisyydestä hiljaa ynisten. Nyt se vaati pienokaiselleen karjapihan varmaa suojaa.
Kaivolla tämä kumma seura pysähtyi ja vasikka rupesi imemään. Melindy taas sillä välin pesi lehmän haavat ja rouva Griffis lähti tervaa hakemaan sillä voidellakseen ne. Hänen rivakasti liikkuessaan pitkin pihaa Melindy puhkesi riemuiseen, melkeinpä hysteriseen naurun helkkynään.
»No, mutta hyvänen aika, mummo», hän huudahti vastaukseksi eukon kysyvään katseeseen, »sinähän olet aivan yhtä virkku kuin minäkin. Minä olen kuullut sanottavan, että karhun rasva on kaikkein parasta rohtoa leiniä vastaan. Kyllä näkee, mummo, että sinä olet käyttänyt kokonaisen karhun tautiisi.»
»Ei se karhu ollut, lapseni!» vastasi eukko vakavana. »Vaan se sinun kamala huutosi, se paransi minun leinini! Vanha Kirjo tuli pienokaisensa avuksi, kun se kutsui. Saatoinko minä tehdä vähempää, lapseni, kun kuulin sydänkäpyni minua huutavan?»