Tavallaan he tunsivat toisensa kylläkin hyvin, mies ja karhu. Lähes kaksi vuotta he olivat olleet julkiset vihamiehet.
Mies oikeastaan oli nähnyt karhun vain kerran ja silloinkin vain vilaukselta — viekkaitten, vihaisten, uteliaitten silmäin leimauksen tiheästä näreiköstä ja kammottavan suuren mustan haahmon, joka ääneti painui alas tiheikön sekaviin varjoihin. Mutta hän tunsi hyvin sen suuret jäljet — ne olivat kolmannesta suuremmat kuin Itä-Canadan tavallisen mustan karhun — jotka uhkaavasti kiertelivät ylt'yleensä hänen mökkinsä ympärillä. Hän tunsi sen kynnen jäljet syvään uurretuista hinkkuupuista, niiden kynsien haltija oli pistänyt merkkinsä melkein yhtä korkealle kuin valtava harmaakarhu olisi raapaissut.
Ja hän oli siellä täällä tutkistellut isoja, vain puoleksi lahonneita kantoja, jotka ne samat kamalat kynnet olivat repäisseet auki kuin käävän, muurahaisia ja toukkia etsiessään. Tästä kaikesta oli helppo älytä, että mahtava vastustaja kilpaili hänen kanssaan tämän erämaaläänin omistamisesta, jonka hän juuri oli omakseen katsonut — vastustaja, joka luultavasti vielä ottaisi kovat vaot hänen lammas- ja lehmikarjastaan, kun hän oli saanut pienen talonsa täyteen kuntoon.
Ja vielä hän älysi, että tällä kilpailijalla mahtoi olla erikoisen komea nahka, josta turkismarkkinoilla maksettaisiin aivan erikoinen hinta. Mies, milloin jouti puunhakkuulta ja maanraivaukselta, perunainistutukselta ja tattarinkylvämiseltä, navetanrakennukselta ja rovioiden poltolta, viritteli ansoja tälle vaaralliselle vastustajalleen, joka, kuten hän aivan oikein päätteli, oli liian viekas, tullakseen hänen pyssynsä kantomatkan päähän.
Karhu puolestaan tunsi miehen paljoa paremmin kuin mies sen. Heti siitä pitäen, kuin mies oli ensiksi saapunut jylhän Etelähaaran rannoille, oli tämä suuri musta peto pitänyt häntä silmällä — tietenkin jossakin määrin vihamielisenä, koska hän oli muukalainen ja oli tullut erämaata häiritsemään, mutta vielä enemmän hartaasta uteliaisuudesta. Valtavasta koostaan huolimatta se saattoi liikkua, milloin hyväksi näki, ääneti kuin minkki tai käärme. Liikkumatonna kuin joku ammoin unohdettujen tukkimiesten jättämä kanto se oli katsellut miehen kirveen välähtelyä ja heilumista, koivun ja kuusen ja saarnen rytisevää kaatumista raivion levetessä ja auringonpaisteen päästessä valaisemaan metsän takkuista permantoa.
Ihmetellen se oli nähnyt, kuinka voimallinen punainen härkäpari, miehen tuimia käskysanoja totellen, oli vetänyt oksitut hirret yhteen paikkaan; ja sitten se oli huomannut mökin kohoavan ja saavan muodon, ihmeellisen muodon, miehen taitavain kätten toimesta. Ensinnä se oli hämmästellyt, kuinka ne kaksi suurta härkää viitsivät olla niin kuuliaisia, sen sijaan että olisivat kääntyneet häntä vastaan ja lävistäneet hänet pitkillä sarvillaan, taikka sotkeneet hänet kaksijakoisiin sorkkiinsa.
Mutta pian se oli oppinut huomaamaan selittämättömän valtiuden miehen äänessä ja hänen itsetietoisessa huolettomuudessaan, väijyivätpä häntä synkkäin salokätköjen piiristä mitkä silmät tahansa. Selvää se, ettei mies pelännyt. Varmaan hän siis oli sangen voimallinen. Karhu senvuoksi rupesi pelkäämään, vaikk'ei alussa voinutkaan huomata mitään pelon syytä, lukuunottamatta tuota äänen salaperäistä mitä lienee ollut, joka näytti pakottavan härät kärsivällisesti, vaikka vastahakoisesti tottelemaan ja työtä tekemään.
Ja muutamana päivänä mökin valmistumisen jälkeen, miehen ollessa sisällä näkymättömissä ja auringonpaahteisen kuuman raivion kiehuessa sääskiä ja kärpäsiä ja punaisten härkien maatessa varjossa ja märehtiessä laiskasti purujaan ja puhaltaessa täyteläitä ilmakkaita huokauksia, se sitten oli nähnyt ison sarvaan astuvan esiin metsästä ja seisahtuvan mökkiä ihmettelemään.
Mies oli tullut ulos mökin ovesta ja nostanut olkaansa vasten kuin pitkän ruskean sauvan. Sauvan päästä oli paikalla tuiskahtanut pitkä valkoinen tulisuihku ja samalla oli paukahtanut lyhyeen ja terävästi. Ja vaikka sarvas oli ollut kaukana raivion toisella puolella, oli se hypännyt korkealle ilmaan ja pudonnut eteenpäin turvalleen, kuolleena. Kylmä väristys oli käynyt karhun hermojen läpi, kun se näki tämän, ja se oli paikalla peräytynyt kauemmaksi tiheikköön.
Ihmekö se, että ne isot punaiset härät pahannäköisistä sarvistaan huolimatta tottelivat tuota olentoa, joka saattoi niin kaukaa tappaa, kun vain pienellä sauvalla osoitti ja kovasti paukautti. Karhu rupesi tämän jälkeen vielä paljoa varovaisemmaksi tämän pelättävän tunkeilijan hommia tarkastellessaan, mutta tämä pelko ja vihamielisyys tekivät sen vain entistä uteliaammaksi. Ei ilmeisestikään ollut hyvä päästää miestä näkyvistään vähänkään pidemmäksi ajaksi, muutoin saattoi tapahtua vaikka mitä kummia ja aavistamattomia asioita.