Ja tämä oli syynä siihen, että kun mies ensi kylvöistään ja istutuksistaan päästyään ja mökkinsä tukittuaan säänpitäväksi ryhtyi karhulle loukkuja rakentamaan, niin tiesi karhu jo hänestä koko joukon. Kaikista niistä näkymättömistä, uteliaista vilkujista, joiden arat metsäläissilmät olivat työtä katselleet — oravista, pyistä, jäniksistä, pesukarhuista, sadelinnuista, metsähiiristä, hirvaista, ketuista ja pöllöistä — karhu oli muita paljoa hartaampi ja muita paljoa paremmin ymmärsi.
Kun ensimäinen ansa — jykevä loukku — oli valmis, syötetty ja viritetty ja mies oli poistunut ja jättänyt sen tihutyönsä tekemään, oli karhu ottanut sen mitä terävimmän tutkistelun alaiseksi. Vaikk'ei kenkään ollut sille maininnut, miksi Troija kukistui, oli se luonnolta saanut sen alkeellisen viisauden lahjan, josta troijalaiset näyttävät olleen niin surkean kuitit; se pelkäsi miestä, lahjojakin tarjoavana. Se haisteli syöttiä — hyvälle tuoksahtavaa lihavaa sianlihan palasta — sopivan matkan päästä; ja päätti, että jääköön häneltä rauhaan. Ei missään hyvässä aikomuksessa, se ajatteli, oltu moista makupalaa jätetty vaikka kenen armoille, joka sattui ensiksi paikalle.
Sen katsellessa ja tuumiessa piiloutuneena nuoreen tiheään näreikköön, jonka hyvä tuoksu sekoitti pois sen oman hajun, kuljeskeli siitä ohi typyhäntä villikissa. Tämä näki hohtavan valkoisen syötin, joka oli siinä niin houkuttelevana loukun tutkaimessa aivan kuin häntä varten. Sen pyöreihin haaleihin silmiin tuli himokas kiilto, vaikka korvat painuivat niuhaan pitkin selkää vihaisen pelon vuoksi — olihan ympärillä jälkiä, jotka haisivat kovin väkevästi ihmiselle. Älyä puuttui villikissalta. Se tiesi vain sen, että herkkupala oli tuon miehen omaisuutta. Mutta miestäpä ei näkynyt. Ääntä vain kuului etäältä, hänen huudellessa typerälle härkäparilleen. Matalaksi kyyristyen villikissa nopeaan ja hiipien juoksi eteenpäin ja matalalla riemastuksen murinalla hyökkäsi syötin kimppuun. Siinä näytti jokin paikka antavan perään. Säikähtynein silmin karhu näki, kuinka ne neljä jykevää hirttä, jotka olivat kuin kattona syötin päällä, pudota romahtivat sen päälle. Onneton villikissa päästi korviasärkevän rääkäyksen, joka katkesi melkein ennen kuin oli alkanutkaan, ja pusertui niiden alle aivan litteäksi.
Punaorava, joka oli tätä kaikkea tarkastellut läheiseltä oksalta, puhkesi kiihkeään räkitykseen. Ja puun latvasta pudotti itsensä mustine siipineen varis, laskeutui sievästi hirren selkään, pää kallellaan, ikäänkuin se olisi tahtonut sanoa: »enkö minä sitä sanonut?» ja killisteli kovilla kirkkailla silmillään kuollutta villikissaa. Sen mielestä kaikki villikissat joutivat kuolla. Ei niistä muuhun. Mutta se tapa, jolla tämä tässä oli tuhottu, näytti siitä kovin salaperäiseltä.
Karhun mielestä oli tämän jälkeen kaikki, mitä miehellä oli, ansan luontoista — pelokkaalla mielenkiinnolla tutkittavaa, mutta ei millään ilveellä koskettavaa. Ja niin tapahtui, että kun mies ajan tullen toi laajenevalle raiviolleen lehmän ja vasikan, ja sian ja sitten lampaita, ja puolenkymmentä puuhailevaa kanaa, ei karhu niihin kertaakaan koskenut. Vesi kyllä tuli sen suuhun varsinkin lampaita katsellessa, mutta ne näyttivät niin epäilyttävän huolettomilta. Varmaan nekin olivat ansoja. Jos hän koettaisi jonkun tavoittaa, niin mene tiedä, vaikka taivas putoaisi hänen päälleen ja likistäisi hänet litteäksi kuin pölkyt sen villikissan. Käsittämättä tämän pidättyväisyyden syytä mies piti sitä luonnollisena asiana eikä sen koommin ajatellutkaan sitä. Mutta lopulti hän suuttui, kun kaikki pyydystysyritykset menivät myttyyn, ja vannoi, että karhun talja ennen talven tuloa olisi hänen.
Loppukesästä tuli kovin kuuma ja kuiva aika. Etelähaaran joki, joka aina oli vuolas ja koskinen ja sai vetensä paljaitten ylämaitten lähdejärvistä, ei paljoakaan ehtynyt. Ottanoonsiista sitävastoin ilmestyi näkyviin auringon paahtamia särkkiä ja harmahtavia kynnyksiä, joita eivät kolmen piirikunnan vanhimmatkaan erämiehet vielä olleet kuivilla nähneet. Moni metsäpuro katosi kokonaan, jättäen muistonsa säilyttäjiksi vain jonon seisovia mustia vesilätäköitä, jotka lymysivät ketri- ja lehtikuusisoissa valtavien juurien alla. Ja moni erämaan lampi näki ulpukkainsa kuolevan raakoihin haiseviin, juurisotkuisiin liejuihin. Mies ei kuitenkaan ollut juuri milläänkään, sillä kolmisensadan askeleen päässä virtasi raivion liepeen alla Etelähaara välittämättä kuivista mitään. Hänen tattarinsa ja perunansa olivat ehtineet niin pitkälle, ettei sateen puute enää voinut niitä vahingoittaa. Ja hänen karjansa oli janolta hyvässä turvassa.
Etelähaara oli tältä kohdalta ja puolisen mailia raiviolta sekä ylös- että alaspäin vähän rauhallisempaa, niin että mies vaivatta saattoi sillä liikkua isolla, yhdestä puusta koverretulla kanootillaan ja kalastella sen puhki ja poikki. Alempana kosket olivat puoliväliin toistakymmentä mailia melkein mahdottomat veneellä kulkea, kunnes hurja virta lopulti raukesi matalarantaiseen suvantojärveen, jota mustikkamaat paartoivat.
Metsä näytti raskaasti huokailevan elottoman ilman ja kuivan, liikkumattoman helteen alaisena, sadetta odottaen. Mutta toivottujen harmaanviileiden ja sateentuoksuisten pilvien sijasta maattui taivaan kova sini ruskahtavaan utuun, jonka läpi aurinko kuulsi kuin kuuma kuparikiekko. Metsän palsamituoksu hävisi ja sijaan tuli heikkoja, kitkeriä henkäyksiä, jotka kirvelivät silmiä ja polttivat sieraimia. Kotkat, haukat, varikset ja kaikki muut hyvät lentäjät katosivat. Kaikki metsän lymypaikkojen nelijalkaiset kuljeksijat kävivät levottomiksi, peläten vaaroja, joita eivät tienneet miten vastustaa, miten paeta. Suuri musta karhu haisteli huolestuneena kaikki ilmansuunnat, kuono korkealla ilmassa, menetti sitten kaiken mielenkiintonsa ihmistä ja hänen töitään kohtaan ja kulki viidet mailit vinkuen myötävirtaan, kunnes tuli erääseen kohtaan, jossa Etelähaaran kuohuvasta virrasta poikkesi syrjään syvä umpipudas.
Vähän myöhemmin mies, joka oli alakuloisena mullannut kituvannäköisiä perunoitaan, seisahtui kuokkansa nojalle ja silmäili pelokkaasti muotoaan muuttavaa taivasta.
»Metsävalkea», hän mutisi, »jossakin, missä lienee, ehkä likelläkin!
Kun nyt vain ei rupeaisi tuulemaan!»