Heittäen kuokan maahan hän sitten valjasti härkäparin reen eteen vedättääkseen joesta mökilleen pari kolme tynnyriä vettä. Jos sattuisi raivion poikki kipeniä lentämään, hän ajatteli, niin oli hyvä olemassa vettä lähellä.
Jotenkin haluttomana hän lähti tähän hommaan, häntä masensi painostava ilma ja epämääräinen aavistuksen tunne. Mutta pysäyttäessään jokirantaan hitaat juhtansa hän sen takana näki näyn, joka äkkiä antoi hänelle kiirettä. Härätkin sen huomasivat ja havahtuivat ja alkoivat korskua ja levottomina kiskoa iestään. Toisella rannalla tuprusi metsänlatvain takaa savupilviä ja juurella pisteli siellä täällä punaisia liekkejä.
Mieheen iski vimmattu tarmo. Juosten sankoilleen edes ja takaisin rannan ja reellä olevan tynnyrin väliä ja rajusti huutaen härille olemaan alallaan hän nopeaan täytti tynnyrin reunoja myöten. Mökille palatessaan hän ei kuitenkaan voinut rientää kiireellä. Polku oli koleikkoa ja hänen täytyi alinomaa tukea tynnyriä, ettei kallis neste päässyt maahan kaatumaan. Mutta härkiä ei tarvinnut hoputtaa, ja hikipäissään ponnisteltuaan tynnyrinsä rinnalla helteisellä kapealla polulla hän vei sen raivatulle kunnaalle, joka oli mökin takana. Siihen hän äkkiä hämmästyen pysähtyi.
Raivion takana tupruaa eteläiselläkin ilmalla samoja uhkaavia pilviä, tuikkaa taivaalle ja taas katoaa samoja hoikkia häijyjä punaisia kieliä. Palo lähestyi häntä vastakkaisilta puolilta. Ja vasta nyt hän käsitti, mikä hirmuinen vaara häntä uhkasi. Vesitynnyreistäkö apu, muka! Katkerasti naurahtaen ja ponnistustensa turhuutta kiroten, raivosta kähähtäen, kun kaikki hänen toiveensa näin sortuivat, hän päästi härkäparin valjaista ja harppasi pitkin askelin rinnettä alas, laskeakseen irti muunkin karjansa. Olkoon heillä ainakin tilaisuus paeta henkensä edestä, sama tilaisuus kuin hänelläkin. Hairaten sitten käteensä tyhjän matkalaukkunsa ja vuoteestaan peitteen hän karkasi joelle.
Karhu oli sillävälin tullut pienelle umpiputaalle — eli boganille, intiaanien sanaa käyttääksemme — joka oli viisi mailia alempana. Se tapasi sen jo täpö täynnään äänettömiä, väriseviä pakolaisia. Sillä sekä pohjoisella että eteläisellä ilmalla taivas jo oli täynnään savupilviä, jotka sankkoina ja tummina tuprusivat taivasta kohti, ja siivekkäät liekit hyppivät ahnaasti latvasta latvaan.
Iltapuolella molemmat palot nopeaan yhtyivät kiihtyvän itätuulen viimassa. Suunnattoman nopeaan ne lähenivät jokea, joka juuri tällä kohdalla teki mutkan ja louhisten kynnysten poikki kuohuen pauhaten kääntyi lounasta kohti. Kosken pauhun alkoi kuitenkin voittaa kammottavampi ääni — palon kihisevä humu ja rytinä. Oksien läpi puhalsi milloin mistäkin pistäviä, tukehduttavia savunpöllähdyksiä, laskeutuen sitten veden päälle, siinä ohetakseen ja levetäkseen ja ikäänkuin suotaakseen vaahdon sisään, joka hetkeksi muutti väriään. Siellä täällä puhkesi ahtaaksi sulkeutuneella ilmanrannalla korkea yksinäinen honganlatva loimuaviin liekkeihin kuin suunnaton merkkisoihtu. Ja tuota pikaa alkoi kuin jostakin näkymättömästä räjähdyksestä raketteina sinkoilla palavia, kipenöiviä kekäleitä, jotka virittivät edessäpäin kuin tiedustelijain tulia tai käheästi, kammottavasti kihahtaen putosivat veteen.
Eläimiä keräytyi joka puolelta kapean putaan rannoille, jossa ne suurin lumotuin silmin katselivat näitten tuhoisain heittoaseitten lentoa ja putoamista. Veden partaalla ja ulkonevilla oksilla ja juurilla kyyhötti useita villikissoja ja valtava harmaa Canadan ilves. Kekäleen pudotessa lähelle ne painoivat korvansa pitkin kalloa, hypähtivät taapäin ja sylkivät vihaisesti. Pelko oli kerrassaan vienyt niiltä raatelevan riistanälän eivätkä ne vähääkään välittäneet värisevistä jäniksistä, kujertelevista oravista tai jäykistä, harmistuneista murmeleista, joita tunkeili niiden ympärillä. Verenhimoiset portimotkin kerran unohtivat tappamisen halun ja puikkivat hermostuneesti sinne ja tänne värisevillä oksilla. Rantaan ajautuneen lieon päässä istui punainen kettu, joka ei malttiaan eikä tarmoaan menettänyt, olipa mimmoinen paikka tahansa, katsellen puunlatvoja. Syvämietteisessä viisaassa mielessään se etsiskeli jotakin keinoa, jolla tämänkin kamalan vastustajan pettää. Putaan pinnalla vilisi uivaa minkkiä, biisamia ja vesirottaa, jotka maailmaa uhkaava tuho oli liikkeelle säikähyttänyt ja jotka nyt luottivat siihen, että niiden suosiman kylmän elementin voima olisi riittävä suoja. Musta uroshirvi kahden lehmän keralla ja kymmenkunta punaista hirvasta seisoi mahaa myöden vedessä, silloin tällöin piehtaroiden siinä itseään jäähdyttääkseen. Mutta karhuja ei tässä omituisessa kokouksessa ollut ainoatakaan, suurta mustaa karhua itseään lukuunottamatta, se kun oli kateellisena karkoittanut läänistään kaikki kilpailijat.
Tilannetta hetkisen tarkasteltuaan karhu kahlasi veteen. Se upotti päänsä veden sisään lieventääkseen polttavien silmien ja sieraimien tuskia. Pudas oli matala siltä kohdalta, josta se siihen poikkesi, ja pohja oli pehmeätä, sitkeätä, vastenmielistä sen jalalle. Sen siinä seistessä ja levottomana nostellessa jalkojaan singahti sankkenevasta savuvaipasta suuri punahehkuinen kekäle ja sattui läheisellä oksalla kyyröttävään villikissaan. Rääkäisten kissa ponnahti ilmaan, mutta huomatessaan putoavansa veteen, jota se inhosi, se kierteli itseään vähän sivulle päin ja sai kiinni karhun leveästä selästä. Sen kynnet upposivat syvään ja tuskasta mörähtäen karhu koetti ravistaa sitä irti. Pelosta mielettömänä ja ilmeisestikin pitäen karhua vain elollisena liekona kissa piti kiinni ja kynsi kahta kovapintaisemmin. Milloin muulloin tahansa karhu olisi kiskaissut kissan paikaltaan ja reväissyt sen kappaleiksi. Mutta nyt ei sen mieleen juolahtanutkaan vihastua. Tässä ei ollut mitään yksilökohtaista. Karhu vain käsitti, että hänen selässään oli jotakin, joka koski kipeään, ja tahtoi päästä siitä erilleen. Kumoon heittäytyen se piehtaroi vedessä ja upotti kissan liejun sisään. Sen ylös noustessa oli paha taakka tiessään. Mutta nyt karhu oli tyytymätön paikkaan. Vesi ei ollut niin syvää kuin sille olisi pitänyt. Ja sitäpaitsi se mielestään oli umpimutkassa. Se kaipasi enemmän tilaa, enemmän ilmaa, laajempaa näköalaa, vaikkapa ei ollutkaan muuta kuin hirmuja, mitä katsella. Työntäen syrjään pari punaista sarvasta, jotka tuskin vilkaisivat siihen suurilla, lempeillä, kauhua-uhovilla silmillään, se kahlasi putaan suulle. Siinä se tunsi pyörteen, joka pyrki koskeen kiskomaan, ja meni lapojaan myöten veteen. Aivan vieressä seisoi kömpelö naarashirvi raukeasti lepattaen suuria korviaan ja tuijottaen, ei liekkeihin, vaan samentuneisiin aaltoihin ja vaahtoriekaleisiin, joita kiiti siitä ohi. Sitten sen nenän editse kaikessa rauhassa uiskenteli iso ruskea saukko. Kohottaen päänsä ja lapansa korkealle vedestä kuin tähyilevä hylje uija silmäili koskia ja laski sitten oikopäätä niihin, paetakseen rohkeasti virran mukana. Ilmeisestikin se oli tullut vakuutetuksi siitä, ettei pikku pudas kauan kelpaisi pakopaikaksi. Karhu katseli sen lähtöä kaihomielin ja punnitsi asiaa, mutta ei uskaltanut lähteä tyrskyviin aaltoihin, jyriseviin kopruihin.
Putousten jyrinää ei kuitenkaan enää kuulunut liekkien laajalta ahnaalta pauhulta. Hyppiessään ja hyökätessään ne melkein näyttivät karjuvan ja oli kuin itse savupilvetkin olisivat saaneet äänen ja alkaneet jyristä. Kuumuus kävi tukehduttavaksi, sietämättömäksi; ja kipeniä ja kekäleitä putoili putaaseen niin tiheään, että toiset eläimistä karvansa äkkiä kärventyessä mielettömän kauhun valtaamina karkasivat suoraa päätä palavaan pätsiin, toisten taas kupsahtaessa suinpäin veteen ja paikalla hukkuessa. Ne eläimet, joille vesi oli tuttava, upottivat itsensä siihen niin syvään kuin saattoivat ja vavistuksella odottivat lähestyvää tuhoa, mutta viisas kettu, varovaisesti uiskenneltuaan putaan rantoja ja niitä tutkittuaan, löysi vihdoinkin rantaäyrään alta kolon, jonka suuta vettyneet juuret peittivät. Tämä oivallinen pikku tyyssija oli jo tunkien täynnään biisamirottia ja minkkejä, mutta kettu kursailematta tunkeutui sisään, työntäen toisia ulos, tulemaan toimeen miten parhaiten taisivat. Ja kun heimon hämärät aikatiedot kertovat, että se myöhemmin vielä pyydysti monet jänikset ja metsälinnat miehen hylätyn raivion lahoavilla kannokoilla, niin oli pakopaikka ilmeisestikin turvallinen.
Tulikuoleman lähestyessä karhu kuitenkin alkoi vavista. Viisasta kettua lukuunottamatta se oli tässä kurjassa joukossa ainoa eläin, jolla oli sen verran älyä, että se pystyi käsittämään heidän kohtalonsa koko hirmuisuuden. Törmässä ei ollut niin suurta koloa, että sen valtava ruho olisi siihen mahtunut. Surkeasti vinkuen se katseli alaspäin pitkin kuohuvaa solaa, jota pitkin saukko oli paennut. Mutta ei uskaltanut lähteä perään. Se näytti yhtä varmalta tuholta. Ja se olikin jo vain kiehuvaa pimenevää kauhujen kujaa kahden savu- ja liekkiseinämän välissä.