Ja pudaskin oli nyt hirmujen paikka. Sen pinta oli täynnään pieniä eläimiä, mitä oli eloon jäänyt, siinä oli villikissa tai pari, lukemattomia oravia, portimoita, näätiä, murmeleita, hiiriä, pesukarhuja ja moniaita jäniksiäkin, jotka suurimman epätoivon hetkellä olivat oppineet uimaan. Loput olivat joutuneet surman omaksi. Hirvaistakin oli useita tuhoutunut siinä mielettömässä kamppailussa, joka parhaillaan umpimähkään myllerteli lampareen keskellä. Paitsi karhua pysyivät vain synkät, jäykät hirvet erillään tästä vaarallisesta sotkusta. Ne olivat kyyristyneet syvälle veteen ja vain turpaansa kohottelivat vähän väliä vetäistäkseen henkeensä palavaa, tukehduttavaa ilmaa.
Sattuessaan kääntämään epätoivoiset silmänsä vastavirtaan karhu äkkiä näki kumman otuksen, joka läpi tyrskyjen ja savun syöksyi alaspäin häntä kohti. Ja samalla se jo tunsikin tulijan. Se oli mies, joka oli kyyristynyt matalaksi puukanoottinsa perään ja hurjasti melallaan vettä piesten ohjasi sitä louhien ja pystyynkarkaavien hyökyaaltojen välitse. Peitteensä hän oli osaksi kietonut päänsä ympäri; ja takana liehuen yksi kulma savusi ja kyti. Kanootin hän pyöräytti lahdelmaan ja hädin tuskin pelastui kaatumasta ajaessaan viistoon hirven vedenalaiselle selälle. Käsivarren matkan päähän karhusta hän pysähtyi, ja karhu näki, että hänen muotonsa oli kummasti muuttunut. Suuret suonikkaat kädet ja laihat kasvot olivat mustuneet ja näivettyneet ja silmät tuijottivat kaameina kuopista, joitten sekä silmäkarvat että ripset olivat kärventyneet. Siitä huolimatta hänen tulonsa tuotti karhulle turvallisuuden tunteen. Tässä se oli hallitsijahenki, se ajatteli, jota eivät edes tulen hirviöt kyenneet voittamaan. Se vinkui ja tuli lähemmä kanoottia ja sen sydämessä alkoi orastaa hämärä toivo. Mies huomasi sen ja tälläkin epätoivon hetkellä, kasvojensa irviin vääntyessä, tunsi sen vastustajaksi, joka oli niin kauan välttänyt hänen ansansa.
»Tällä kertaa olemme molemmat kiikissä, vanha kaveri, eikö niin!» hän mutisi hampaisiinsa, tempasi peitteen päänsä ympäriltä ja upotti sen kanootin viereen veteen. Kietaisten sen sitten jälleen olkainsa ja päänsä ympäri vettä valuvana ja pistäen kulman hampaisiinsa voidakseen hengittää sen läpi paksussa savussa hän jälleen sysäsi virtaan venhonsa ja matalalla vyöryvän savupeitteen alla kiiti koskelle. Hetkisen karhu epäröi, vinkuen kuin koiranpenikka, sitten hyppäsi hänen peräänsä.
Karhu tietenkin oli paljoa parempi uimari kuin se itse tiesikään. Muutaman silmänräpäyksen hämmennyksen jälkeen virran kamalassa kiertävässä puserruksessa ja kiskonnassa se huomasi yleensä voivansa pitää päänsä veden päällä ja sitten johonkin määrään kykenevänsä suuntaansakin katsomaan.
Ensiksi se valitsi sen huonosti, kun ei ymmärtänyt veden merkkejä. Pulikoituaan ensin puoliläkähdyksissään peräkkäisissä hurjissa aallokoissa se huomasi edessään oikean käden puolessa tyrskyjen välillä näköjään aivan sileän väylän. Päättäväisenä se ponnisteli sitä kohti, veden mukana alaspäin kiitäessään. Ja se pääsikin sinne. Sen kämmenet kolusivat pitkin pohjaa. Vimmatusti kynsien se koetti pysäyttää itsensä, mutta mukelsikin kuperkeikan ja ponnahti pystysuoran kynnyksen reunalta alla olevaan kirnuavaan kattilaan.
Kattila oli karhun onneksi kyllin syvä lauhduttaakseen koprun suoranaista survontaa, ja se joutui jonkinlaiseen pyörteeseen, kunnes tointui pökerryksistään ja taas sai henkeä vedetyksi. Sitten se pääsi soutamaan vähän syrjään ja pyyhkäisi taas alaspäin raivoavaa koskea laskien. Mutta nyt se oli sen verran viisastunut, että vältti moisia petollisia tyveniä ja valitsi ennen jyrkät pauhaavat solat suurine hyrskyineen, joissa oli vettä vahvalti ja selvä väylä.
Mies voimallisella melallaan työnnellen oli päässyt kauas edelle, näkymättömiin, mutta karhu seurasi luottavaisena samaa tietä, jota hän oli edellä kulkenut. Joen molemmat rannat olivat nyt hehkuvana pätsinä, myllertelevinä mustina savunpurkauksina, joita valtavat punaiset, keltaiset liekkiläikät repelivät. Mahtavat rungot loimottivat moniaan minuutin muuta mullerrusta korkeammalla, sitten katkesivat ja kaatuivat, tämän romahduksen vähääkään erottumatta kaiken rytinästä. Kohottaessaan vedestä vettävaluvaa päätään ja vaivalla henkeä haukkoessaan karhu toisin ajoin tunsi, kuinka hänen huulensa ja sieraimensakin jo alkoivat kuumuudesta riutua. Mutta se ei ollut enää toivoton, niin täydellisesti se luotti miehen johtajakykyyn.
Etelähaaran valtavesi lopulti pusertui kammottavaan kaukaloon ja syöksyi siitä alas jyrinällä, joka kuului liekkienkin riehunnassa. Karhu ponnisteli kovasti päästäkseen kivisille matalikoille, joita oli rannoilla, mutta liian myöhään. Armotta vuoksi tempasi sen mukaansa. Seuraavassa silmänräpäyksessä se jo oli kuurnassa. Vastustamattomat ristivirtaukset anastivat sen, pyörittelivät nurin niskoin, vetivät veden alle. Kumeita ääniä jytisi sen korvissa ja keuhkot olivat haljeta. Sitten se taas äkkiä ponnahti pinnalle, läkähtymäisillään, ja tunsi, kuinka jalkain alitse luisti sileitä kallioita. Ja sitten sen kynnet tapasivat puuta, tarrasivat kiinni kuin takkiainen ja pysyivät kiinni. Sekunnin tai parin kuluttua se saattoi kiskaista itsensä aivan koskesta pois ja koko voimallaan pitää kiinni muutamista pölkyistä, jotka olivat tunkeutuneet ja suutiutuneet sivuhalkeaman leukoihin. Aivan kuononsa edessä karhu hämmästyksekseen näki miehen kiinni pitävän kallion halkeamasta, ruumis vedessä ja pää, silmiä lukuunottamatta, vettävaluvaan peitteeseen kietaistunsa. Kanoottia ei näkynyt missään.
Mies loi punoittavista silmistään tuttavallisen katseen rähjäytyneeseen, läähättävään petoon ja siirtyi pölkkyjä pitkin vähän etäämmälle, sillekin tilaa antaakseen.
»Hauska tavata, toveri!» hän huusi. »Ole vain kuin kotonasi. Me taidammekin olla ainoat, mitä näillä mailla on henkiin jäänyt!»