Lieneekö karhu kuullut heikkoa kaikua miehen sanoista, vai häiritsikö sitä se, että miehen silmät kohtasivat sen katseen, kun se niin arastellen vetäytyi kauemmaksi. Mutta tuntiessaan virran uudelleen käyvän takapuoleensa kiinni, se taas palasi lähemmäksi ja kyyristyi kosteveteen käden ulottuviin miehestä.

Toistaiseksi molemmat pakolaiset nyt olivat turvassa. Vettä oli siksi vahvalti, että se peitti heidät, ja siitä nousevat kallion syrjät suojelivat heidän kasvojaan tuhoisilta liekin löyhäyksiltä, jotka toisinaan nuolaisivat kosken pintaa. He eivät voineet muuta tehdä kuin odottaa.

Kaiken sen päivää ja koko yönkin (vaikk'eivät he tienneet, koska päivä vaihtui yöksi) mies ja peto siinä makailivat rinnan henkeänsä säilytellen, valkean raivotessa kahden puolen ja ylhäällä ilmassa. Mutta sitten palo alkoi laimeta, jättäen molemmille rannoille hehkuvia kantoja ja pökköjä savuamaan ja kytemään sekä vasta- että myötävirran puolessa. Siellä täällä vain palaa soikotti enää yksinäinen kuusi. Ilma oli nyt siksi viilennyt, että saattoi vaivatta hengittää; ja toivottoman harmaa aamuhämärä valaisi palon hävityksiä.

Mies nousi vedestä, oikoi turtuneita jäseniään, väänteli vettä vaatteistaan; ja niin pian tarpeemme vaihtuvat, että hän nyt käänsi ruumiinsa lähintä tulta kohti lämmitelläkseen. Karhu vahti häntä hätäisenä, mutta ei uskaltanut tulla likemmäksi. Se seurasi silmillään miehen liikkeitä kuin koira. Hetkeksi se menetti kaiken aloitekykynsä.

Mies tällä haavaa älysi selkeästi vain yhden asian: ei moneen päivään ollut mahdollista lähteä noille tulisille rannoille, ellei tulisi rankkasadetta, joka sammuttaisi kytevät sammalikot. Mutta vähän alempana hän huomasi tukalan pakopaikkansa ja rannan välillä hieta- ja sorasärkän, jolle oli tarttunut muutamia pölkkyjä ja jolla kasvoi harvassa lyhyttä raitaa ja tuomea. Se oli niin könkäistä lentävän vihman tiessä, että pensaat olivat tulelta säilyneet, vaikka kuumuus olikin lehdet lakastuttanut ja kähertänyt. Pölkyistä ahnaat liekit olivat vain pihkaisia halkeamia kärventäneet. Miehen silmällä nähden tämä särkkä pölkkyineen tarjosi pelastuskeinoja, jos sille vain oli mahdollinen päästä. Mutta välillä kuohui syvä ja isoaaltoinen virta, jonka hän luuli lennättävän itsensä ohi kuin oljenkorren, vaikka hän olikin hyvä uimaan. Kun tuo karhu yrittäisi ensin, hän ajatteli! Mutta heti senjälkeen hän älysi, ettei se merkitsisi mitään missään tapauksessa, karhu kun hyvin suoriutuisi semmoisessakin koskessa, johon hän olisi hukkunut kuin kissanpenikka. Hän loi kuitenkin kehoittavan katseen karhuun ja huusi kovalla äänellä, joka voitti koskenkin kohinan:

»Lähdepäs koettamaan, veikkonen! Emme voi jäädä tähän koko päiväksi!»

Karhu luuli, että häntä syytettiin tiesi mistä kunnottomuudesta, ja hermostuneesti vetäytyi pakopaikan alempaan päähän.

Hyvin käsittäen, ettei tässä ollut mitään muuta neuvoa kuin yrittää, mies siekailematta ryhtyi toimeen. Hän tiesi, etteivät odotuksesta vahvistuisi ruumiin, sen enempää kuin sielunkaan voimat. Huolellisesti pysyen molempien uomain välisen kallioriutan selällä hän kulki ylöspäin jakautunutta ja heikontunutta virtausta vastaan, käyttääkseen hyväkseen kaikki mahdolliset edut tähän vaaralliseen ylitykseen ryhtyessään. Kun hän ei enää kyennyt vastustamaan virran voimaa, hyppäsi hän siihen niin kauas kuin saattoi ja veteli vimmatusti, toivottomuudessaankin toivoen pääsevänsä niin kauas, että tavoittaisi särkän nenän, ennenkuin virta ohi veisi. Mutta siinä samassa hän jo huomasi yrityksensä toivottomuudenkin. Sen virran voimassa hän ei ollut muuta kuin kieppuva lehti.

Karhu oli sillävälin pitänyt kiihkeästi silmällä hänen liikkeitään, hänen vastavirtaan kahlatessaan. Sillä ei ollut käsitystäkään, mitä tämä temppu merkitsi, mutta sen se varsin hyvin tiesi, ettei mies voinut sitä kautta poistua yhteisestä pakopaikasta. Mutta nähdessään miehen suinpäin heittäytyvän koskeen, rantaa kohden ponnistaen, tunsi se itsensä hylätyksi. Vingahtavalla kirjauksella sekin hyppäsi koskeen. Se ei uskaltanut päästää miestä näkyvistä, peläten palon muutoin taas saavuttavan.

Se taisteli uljaasti kosken kourissa, pitäen kuonoaan korkealla; ja vaikka vesi kamalaa kyytiä kiidätti sitä alaspäin, edistyi sen matka kuitenkin poikittainkin. Se oli juuri saanut arvanneeksi vastustavain voimain suuruuden ja asettanut suuntansa siten, että tavoittaisi hietasärkän, kun mies sen hämmästykseksi ajautuikin alas sen päälle ja kävi kaksin kourin sen pitkiin lapakarvoihin kiinni. Säikähtyneenä tästä odottamattomasta hyökkäyksestä karhu pieksi vettä vielä entistäkin tuimemmin. Ja mies kiersi sen peräpuolitse alemman kyljen puolelle ja piti hellittämättä kiinni.