Pelästynyt karhu saavutti sorarannan vielä ylempänä kuin olisi tarvinnutkaan ja laukkasi sinne kuin säikähtynyt kissa. Mutta ne kamalat kourat eivät enää olleetkaan sen kyljessä kiinni. Kun se kääntyi katsomaan, mitä oli tapahtunut, seisoi mies ja hengästyneenä nauroi somerikon reunalla, ja huusi:
»Kiitos, kumppani! Jalosti sinä vetelit!»
Suuresti hämmästyneenä naurusta, jonka merkitys kävi aivan yli sen ymmärryksen, karhu pujahti hietasärkän toiselle puolelle ja kaihomielin katseli kyteviä rantoja.
Hengästyksestään päästyään mies alkoi vierittää kahta pölkkyä rinnakkain tyveneen veteen, jota oli hietasärkän kainalossa. Tuomen rihmamaisilla juurilla ja kärventyneiden pajujen pienillä vesoilla hän sitoi molemmat pölkyt lujasti yhteen ja sitten vielä toisiakin yhtä lujasti, kunnes hänellä oli lautta, jonka hän arveli kestävän vaikka minkä kosken, mitä vielä oli edessäpäin. Hän tiesi, ettei järvelle ja aukeille paljaille maille enää ollut puolta mailiakaan; ja Etelähaaran kaikki pahimmat könkäät ja putoukset olivat jo takanapäin, senkin hän tiesi. Hänellä ei ollut melaa eikä sauvointa, millä matkaansa ohjata, mutta hyvällä luottamuksella hän siitä huolimatta työnsi ulos rannasta. Tätä tehdessään hän kättään heiluttaen hyvästeli pakotoverinsa.
»Parasta, kun nyt pysyt siinä, toveri!» hän huusi, »siksi, kunnes metsät vähän jäähtyvät. Ei sinulla ole siinä hätää mitään.»
Karhu, joka nyt oli päässyt liekkien uhkaavasta tuhosta, mutta vielä oli hermostunut siitä, kun valtiaan käsi niin oli hänen kylkiään kouristellut, näytti huomaavan tämän neuvon hyväksi. Ensin se kuitenkin seurasi lauttaa syvänteen rajalle saakka, kahden vaiheilla vinkuen. Sitten se istahti takakintuilleen ja katseli, kuinka lautta keikkui ja kynti aaltoja, mies päällä kyyröttäen, katseli, kunnes se joen polven taa katosi.
OVEEN KOLKUTTAVA HIRVI.
I.
Pyryn ja tuulen tauotessa oli Carsonin raivio aidanseipäitä myöten lumeen hautaantunut. Vanha yksikerroksinen, patsaille rakennettu talo — pitkine vajoineen, ja sitten matala navetta, joka oli vajaan nähden suorassa kulmassa, muodostaen sen kanssa L kirjaimen — oli melkein akkunanpäällisiä myöten lumen peitossa. Tuulen lumesta puhdistamat katot erottuivat mustina ympäröivästä valkeudesta. Huolimatta siitä, että kahden päivän myrsky oli tauonnut ja aurinko jälleen paistoi, oli taivas vielä utuisen kalpeana, ikäänkuin olisi siellä ollut vielä enemmänkin lunta syytää kuormatun maailman päälle; ja auringonpaiste oli loistoaan vailla. Raivion toiselle reunalle lumi oli kasautunut korkeiksi kinoksiksi, joista kohosivat taivaalle puhtaiksi ravisteltuina kuusien mustat rivit; kun taas toisella puolella, metsän suojassa, kaikki puut olivat valkeaan verhotut, kuormatut oksat maata kohti riippuen.
Mutta vaikka ulkomaailma olikin niin kuollut ja autio, oli katon alla rattoisaa. Päähuoneessa, joka samalla oli arkihuone, eteinen ja keittiö, oli omituisen hämärä lumikinosten vuoksi, jotka peittivät akkunamudut, mutta tämä vaikutti vain sen, ettei yksinäisyys eikä vilu päässyt ulkoa sisään tunkeutumaan. Suuressa keittiöliedessä humusi kuivista koivu- ja vaahterapuista kelpo tuli ja lieden avoimesta ovesta leviävä punainen hehku läikkyi kiilloitetuilla peltiastioilla, joita riippui vastakkaisella seinällä, ja kimalteli sieltä täältä valkoisista vadeista ja vanhoista sinisistä posliiniastioista, joita oli rivissä avaran astiakaapin hyllyillä.