Pitkän honkapöydän toiseen päähän oli katettu kahdelle, päivä kun oli kohta puolessa, joka takametsissä on päivällisen aika. Pöydän toisessa päässä seisoi rouva Carson — kookas, roteva nainen, mustat hiukset hemmoittelematta taapäin kammattuina ystävällisistä, mutta pikaisista punakoista kasvoistaan — seisoi ja vastasi taikinaa viikon leivontaa varten. Paikalla kuin hän sai leivät uuniin, oli hänen ja Amandan aika ruveta päivällistä syömään. Kyökin lämpöiseen ilmaan huokui suolatun häränlihan ja nauriitten tuoksua mustasta padasta, joka seisoi hellan syrjällä hiljalleen porisemassa.
Amanda tömisteli lujasti jalkojaan ovella ja karisteli lunta sinisestä villahameestaan, käyttäen siihen luudan sijasta melkein ikäloppua harmaata hanhensiipeä. Hänen kirkkaille kukkeille kasvoilleen oli työn homma valanut punaa ja vaaleankeltaisia vallattomia suortuvia oli päässyt valloilleen paksun sinisen kotokutoisen hilkan alta, joka oli leuan alle kiinni sitaistu, ja varjosti nyt kiehkuroineen veitikkamaista sinisilmäparia ja lyhyttä, suoraa, hyvämuotoista nenää, joka pyrki pystyyn kohoamaan. Ja pystyyn se nyt nousikin, kun hän rattoisan reippaalla liikkeellä keikautti pientä päätään, saadakseen harmilliset kutrit silmiltään. Vaikka hengästyneenä kovista voimanponnistuksistaan nauroi hän, ikäänkuin hyvällekin lystille. Hän oli luonut teitä suurien kinoksien läpi — asuinrakennukselta navetan luo, navetan ovelta kaivolle ja kaivolta takaisin eteisen ovelle — tehnyt siis kylläkin kovaa työtä, mutta nuoressa innossaan ja iloissaan siitä, kun kuukausia etäällä kyläkunnassa oltuaan opettajana jälleen oli kotia päässyt, hän oli pitänyt sitä huvina. Lattialla makasi hänen vieressään iso puinen lumilapio samassa paikassa, johon hän oli sen pudottanut sisään tullessaan, ja siinä istui vielä kiinni lumikokkareita.
»Kas niin!» hän iloisesti huudahti. »Se oli sentään, äiti, koko joukon hauskempaa kuin opettaa yksitoista kertaa yksitoista. Nyt ovat tiet auki. Ja auki ne pysyvätkin — ainakin ensi myrskyyn asti.»
Rouva Carson hymyili, katsomatta kuitenkaan hommastaan, hän kun parhaillaan tottuneesti jakoi taikinaa syviin mustiin paistinkupposiin.
»Niin aina, tyttöseni, mutta nostapas nyt lapio lattialta ja pane se pystyyn puulaatikon taa, jossa sen paikka on. Etpä ole tainnut tapojasi muuttaa, vaikka olet ollut opettajana Brine Settlementissä. Pitäisi kai olla aivan kuin ennenkin pieni neekeripoika perässäsi juoksemassa ja kapineita poimimassa?»
Amanda loi puulapioon soimaavan hämmästyksen katseen, kuinka se ajattelemattomuudessaan oli uskaltanut jäädä lattialle makaamaan. Hän antoi sille pienen potkun, nosti sen sitten ylös ja kiltisti vei sen oikeaan paikkaansa puulaatikon taa. Kääntyen sitten äitinsä puoleen toivehikkaan näköisenä kuin palkinnon ansainnut, hän huudahti: »Kas niin, muorikulta! Ja nyt minun tulee saada päivällistä. Minä olen ihan nälänkuoliaana.»
»Se on ollut valmiina jo puolen tuntia», vastasi äiti, pistäen uuniin taikinakupposen. »Kanna ruoka pöytään, tyttöseni, tuossa paikassa minä teen sinulle seuraa.»
Amanda riisui päästään hilkan, nakkasi sen tuolille keittiön toiselle puolelle, oli hiuksensa suorivinaan siten, että kämmenillään pyyhkäisi ne ylös kummaltakin ohimolta, otti sitten kahvelin ja uteliaana kohotti höyryävän padan kantta.
Juuri samassa joku kolkutti oveen. Kolkutus kuului niin oudolta, että Amanda säikähtyen pudotti padan kannen ja rouva Carson, joka juuri aikoi paiskata uunin luukun kiinni reippaaseen tapaansa, jätti sen kesken ja mutisi masennetulla äänellä: »Hyvänen aika! Mitä tuo on?» Se oli aivan selvään kolkutus, raskas ja epämääräinen, ja samalla kuului jonkinmoista raapinaa ja haparoimista.
Amanda, rohkeuden vaistoa noudattaen, astui pari askelta ovea kohti. Sitten hän pysähtyi. Tässä sisäänpääsy-pyynnössä epäilemättä oli jotakin sangen »omituista». Haparoimista ja raapinaa jatkui, ja sille antoivat enemmän painoa useat keveät napaukset, jotka melkein kuuluivat siltä, kuin niillä ei olisi mitään tarkoitettu. Raskas puusalpa sitten nousi vähän matkaa syvästä haastaan, ikäänkuin sitä olisi nykinyt joku, joka ei oikein ymmärtänyt, miten sitä oli käsiteltävä. Neitosen hienoissa niskahiuksissa alkoi tuntua pöyristystä.