»Äitikulta, eihän se mitenkään pääse sisään! Katsos, sen sarvethan ovat paljon leveämmät kuin ovi. Minä luulen, että tämä on kesy hirvi, jota on paljon hyväilty, jonka vuoksi se luulee ihmisten asunnoista löytävänsä ystävyyttä ja turvaa. No hyvä, ukkoseni, sinä oletkin tullut oikeaan paikkaan. Olisipa hauska tietää, mikä sinua on sillä tavalla säikäyttänyt.»
Suuren eläimen kyljet nousivat ja laskivat rajusti ja se värisi vielä; mutta Amanda paikalla huomasi, että se nyt luuli löytäneensä ystäviä. Kurottaen naurettavan pitkää, riippuvaa, melkein tartuntaelimeksi muodostunutta ylähuultaan se koetti saada kiinni immen hameen poimusta. Siinä selitys, kuinka se oli voinut nostaa salpaa. Hän oli tuolla tutkistelevalla huulellaan vetänyt nuorasta.
Amanda hetkeksi herkesi puhumasta, tarkastellen ihastuneena suojattiaan. Äiti, joka yhä oli kiihdyksissä, oli juuri ryhtymäisillään uuteen hyökkäykseen, mutta Amanda ennätti ennen häntä.
»Voi, katsos!» hän huudahti, »sanoinhan minä, äiti, että se on kesy!
Se on ollut valjastettuna. Katsos, kuinka sen olat ovat hieraantuneet.
Kuinka ihanaa! Tahtoisinpa tietää, etkö sinä hyvä rakas hirvi syö
jauhoja!»
Siepaten pöydältä lautasen hän juoksi jauhotynnyrille ja kahmaisi siitä pari pivollista karkeita kullankeltaisia maissijauhoja. Rouva Carson, jo puoleksi leppyneenä siitä ajatuksesta, että eläin todella olikin kesy, katseli sitä epäluuloisena, Amandan pistäessä jauholautasen sen turvan alle. Hirvi haisteli, mutta kun ei tarjottua hyvää tuntenut, niin se sieraimistaan puhalsi epäröivän henkäyksen. Jauhot lensivät pitkin lattiaa ja Amandan vaatteille. Hirvi näytti nyt päättäneen, että se olikin hyvää syödä, laskeutui oikopäätä polvilleen ja alkoi ahneesti nuolla keltaista jauhoa. Tavoittaakseen sitä paremmin hän käänsi päätään sivuittain ja sai työnnetyksi toisen suuren sarvensa ovesta puoleksi huoneeseen.
Mutta maahan lentäneiden jauhojen näkeminen oli liikaa rouva Carsonin siisteydentunteelle, varsinkin kun hänen kiusaantuneita hermojaan vielä loukkasi Amandan iloinen naurukin, jolla hän tervehti elukan kömpelöä tekoa. Syösten eteenpäin ja huudahtaen: »Menetkös siitä, mokoma likainen elukka!» hän, sieppasi perunapulkin ja iski tuimasti eläintä turpaan, ennenkuin Amanda ennätti sitä estää.
Käden tarkkuus ei kuitenkaan ollut rouva Carsonin vahvoja puolia. Ja sitäpaitsi Amanda juuri pahimmalla hetkellä oli tarttunut hänen käsivarteensa kiinni. Isku ei sattunutkaan eläimen turpaan, vaan sisään pistetyn sarven haaraan. Se oli naseva isku, kuten tämä hyvä eukko hädissään oli aikonutkin. Mutta sen vaikutus oli niin kerrassaan toinen kuin tarkoitus, että eukko kauhistuksen huudahduksella ponnahti takaisin ja pudotti perunapulkin, Amandan mielipahasta vaikeroidessa: »Äiti, äiti, kuinka sinä saatoit?»
Hirvi oli, rouva Carsonin hyökkäyksestä säikähtyneenä, ponnahtanut pystyyn ja riuhtaissut päänsä takaisin niin rajusti, että sarvi repesi aivan irti. Se vielä putosi rouva Carsonin varpaille ja sen tyvipää pienine veripisaroineen syytti hänen hämmästyneitä silmiään, että hän oli tehnyt kamalan ilkityön. Hän väänteli käsiään ja itku kurkussa puolusteli itseään: »Voi, Mandy, se ei ollut tarkoitukseni! Mistä minä tiesin, että se niin vähästä irtaantuisi?»
Uhri ei kuitenkaan näyttänyt olevan paljon milläänkään tästä hämmästyttävästä vammasta. Ravistettuaan kovasti päätään, ikäänkuin sitä olisi pistänyt vaikkapa mehiläinen, se tuota pikaa heitti mielestään koko asian ja taas kurotti turpaansa Amandaa kohti, ikäänkuin pyydellen häntä hyväilemään. Sarven menetystä se ei näyttänyt huomaavankaan. Amanda silloin huomasi, että juuri tähän aikaan hirvien oli tapana pudottaa sarvensa. Hänen kauhistuneet kasvonsa rauhoittuivat. Hän oli juuri puhkeamaisillaan hurjaan nauruun. Mutta samalla hän lujalla ponnistuksella pidätti ilonsa »arvellen paremmaksi, että äidin katumusta kestäisi vähän kauemmin.
»Eläinparka!» mutisi rouva Carson, ottaen pudonneen sarven maasta ja pystyttäen sen varovasti seinää vasten ja katsellen sitä, ikäänkuin olisi aikonut pistää sen uudelleen paikalleen. »Se näyttää olevan kovin hyväluontoinen, kun ei käy tuommoisesta sen häijymmäksi. Eikö siihen olisi, Mandy, parempi hieroa vähän lampaantalia?»