»Äiti hyvä, en minä luule siihen tarvittavan», vastasi impi. »Näetsen, eihän tähän aikaan vuodesta ole kärpäsiäkään, jotka haavaa söisivät. Enkä minä luule, että se koski kovinkaan kipeään; sillä ennen kevään tuloahan sen, näetsen, joka tapauksessa täytyisi sarvensa menettää. Hirvet aina pudottavat sarvensa talven aikana; niin että ei sitä tarvitse pelätä, etteikö sille kasva uusia sarvia.»
»Ahaa!» huudahti eukko sanomattoman huojennuksen äänellä. »Minä kun aivan unohdin, että ne pudottavat sarvensa. Mutta kyllä kai se sentään koski aika kipeään. Se paikka näyttää niin punaiselta ja vereslihaiselta. Ja sen minä ainakin tiedän, että toinen elämä siitä olisi tullut, jos joku olisi minulle sen tehnyt!»
Amanda purskahti raikuvaan nauruun, josta hirvi hämmästyneenä perääntyi.
»No, no, lapseni», sanoi äiti itseensä ottaen, »tiedäthän sinä, mitä minä tarkoitan! Elä ole olevinasi niin sukkela. Vie elukkasi navettaan ja sido se, jos aiot sen pitää, eläkä anna päivällisen odottaa koko päivää.»
Amanda kävi miettiväksi. »Mutta minä en oikein ymmärrä, kuinka me saamme sen sinne», hän vastasi.
»Kah», sanoi rouva Carson, »jos se olisi hevonen, niin taluttaisit sen. Ja jos se olisi lehmä, niin ajaisit. No kumpi se on? Se on sinun ratkaistava, joka olet koulunopettaja, sinun asiasi on tietää semmoiset. Mutta joudu nyt, ennenkuin aivan palellumme.» Ja hän kääntyi päättävästi pois, kantaakseen ruuat pöytään.
»Tietysti», sanoi impi paremman tietonsa mukaan, »se on paljon enemmän lehmän kuin hevosen kaltainen. Mutta minä taidan siitä huolimatta yrittää, enkö voisi sitä taluttaa. Se ei näytä siltä, että sitä olisi helppo ajaa. Äiti, ole hyvä ja anna minulle tuo vaatenuoran pätkä, tuo tuolta!»
Rouva Carson noudatti pyyntöä ja toi immelle sitten hänen hilkkansa ja pani sen kärsimättömänä hänen päähänsä. Kätevästi kuten maalla kasvanut ainakin Amanda ensin köytti nuoran eläimen kaulan ja sitten sen kuonon ympäri, niin että siitä tuli riimu — ja hirvi salli sen tapahtua niin kärsivällisen näköisenä, että hyvin huomasi sen siihen tottuneen. Sitten hän kaksin käsin voimallisesti työnsi sen suurta otsaa saadakseen sen poistumaan oviaukosta. Se paikalla totteli, peräytyen varovasti, ikäänkuin aisain välissä astuen; ja kun impi kääntyi, taluttaakseen sitä syvää kapeata polkua myöten navettaan, niin se kulki perässä niin lähellä, että sen jykevä kuono pisti hänen olkansa yli.
He olivat tulleet melkein navettaan saakka, kun hirvi riuhtaisten kohotti päätään ja päästi vihaisen korskahduksen. Amanda pani tähdelle, mihin suuntaan se katsoi, ja keksi lumikentän valkoisen aaltoilevan pinnan takaa kolme varjomaista harmaata olentoa, jotka juuri pujahtivat metsään.
»Susia!» hän huomautti seuralaiselleen. »Vai ne ne sinua ajoivat, niinkö? Niin, mutta etpä nyt näy niitä paljoa pelkäävän!» Ja hän päätteli, että hiipivät pedot olivat ahdistaneet ja jälkiä pitkin ajaneet suurta otustaan, uskaltamatta kuitenkaan tulla sen kavioitten ja sarvien ulottuviin, ennenkuin se olisi niin uupunut, ettei enää voisi itseään puolustaa. Ilmeistä oli, ettei niitä nyt vähääkään haluttanut jatkaa yritystään.