Muutaman sekunnin hirvi vihaisesti tuijotti kadonneitten vihollistensa jälkeen, sitten tottelevaisesti kulki taluttajansa perässä navettaan. Vanha Jerry-raudikko, jolla Amanda oli lapsena ratsastanut, hirnahteli uteliaasti pilttuustaan, korkean oudon tulijan nähdessään; ja molemmat punaisen ja valkoisen kirjavat lehmät korskuivat ja peräytyivät niin kauas kuin pääsivät. Mutta hirvi ei ollut niitä huomaavinaankaan. Selvästikin se oli kuin kotonaan navetassa hevosten ja lehmäin seurassa. Amanda sitoi sen heinäkasan viereen, josta se saattoi syödä tarpeen mukaan; hieroen palelevia sormiaan hän sitten juoksi minkä pääsi takaisin asuinrakennukseen, päästäkseen mitä pikimmin purevasta pakkasesta. Äiti jo istui pöydän ääressä häntä odottamassa.
»Tästä isä nyt saa uljaan joululahjan!» impi iloisesti huudahti, sivellen silmiltään vallattomia kutrejaan ja hätäpikaa huuhtoen hoikat sormensa, ennenkuin istui syömään.
»Tahtoisinpa tietää, mitä hyötyä hänellä voisi siitä olla!» sanoi rouva Carson epäillen. »Se astuu noilla pitkillä jaloillaan kaikkien aitojen yli ja syö mitä vain haluaa. Minä en ymmärrä, kuinka sinä, Mandy, voit niin mieltyä tuommoisiin ulkomaisiin eläimiin. Hyvä hevonen, tai lehmä, joka ei hyppää, taikka vaikka koira, ne sentään ovat jotakin se on minun ajatukseni asiasta.»
»Niin mutta äiti, pidänhän minäkin niistä!» myönsi Amanda hyvillä mielin, välttäen väittelyä.
II.
Oli vain kaksi päivää jouluun ja vielä oli paljon saatava valmiiksi ennen jouluaattoa, jolloin John Carson tapansa mukaan saapui kotiin kaukaa Mustan joen tukkileiristä, terveenä, ahavoituneena ja nälissään. Rouva Carson ja Amanda rakensivat iltapäivällä hikipäissä kurpitsa-, omena- ja lihapaistoksia ja paistoivat suuressa porisevassa rasvapadassa loppumattomat kasat tuoksuvia, kullanruskeita munkkeja. Vähänpä nämä molemmat naiset ennättivät ajatella myrskyä, joka oli tuiskunnut umpeen takametsän kapeat tiet. He tiesivät, etteivät vähät myrskyt voineet estää John Carsonia lumikengillään tulemasta jouluksi kotia. Mitä hänelle merkitsi nelisenkymmentä mailia erämaan teitä, vaikkapa kolmenkymmenen asteen pakkasessa? Erehtymättä kuin almanakka he tiesivät hänen tulevan ja huutavan hämärtyväin kinosten poikki, potkaisevan lumikengät jalastaan ovensuuhun ja kiireellä pyyhkäisevän huurteen parrakkaista huulistaan, ennenkuin sulkisi syliinsä vaimonsa ja tyttärensä. Sen asian puolesta nämä naiset olivat aivan levolliset. Talven suurta tapausta ei tarvinnut epäillä.
Amanda ei kiireissään joutunut ajattelemaan suurta jouluvierasta, jonka hän oli navettaan taluttanut. Mutta kun hän äitinsä keralla lähti iltahämärissä lehmiä lypsämään ja antamaan karjalle yöksi ruokaa, huomasi hän, että se oli saanut toisenkin sarvensa irti nyhdetyksi, ehkäpä siitä syystä, että painon epätasaisuus siitä tuntui ilkeältä. Rouva Carson oli sydämellisesti hyvillään siitä muutoksesta, joka sen ulkomuodossa oli tapahtunut, huomauttaen Amandalle, että »se nyt näytti paljon luonnollisemmalta». Hän meni sen luo ja silitti sitä alentuvasti; ja kun se puolestaan luottavasti tavoitteli hänen esiliinaansa pitkällä tunteellisella turvallaan, niin Amanda päätti, että sen perheeseenkuuluvaisuus oli taattu. Hän tiesi, että hänen äitinsä siihen kerran suostuttuaan pitäisi siitä aivan yhtä paljon kuin vanhasta Jerrystä ja punaisen ja valkean kirjavista lehmistä.
Seuraavana aamuna oli pureva pakkanen eikä pilvenhattaraakaan taivaan sinisellä kannella. Amanda oli aikonut valjastaa hirven nähdäkseen, oliko se tosiaan opetettu. Mutta kotona oli vielä liian paljon hommaa. Luumuvanukas oli vielä valmistamatta. Vaikka hirvijättiläisen valjastaminen olisikin ollut niin uutta ja kiihoittavaa huvia, niin vaati velvollisuus häntä vakaasti perkaamaan siemeniä rusinoista. Huoahtaen hän totteli; ja jonkun verran lohdutusta hän osasi hankkia rusinoista itsestään, ne kun olivat makeita ja mehukkaita, kaikkein parhaita, mitä Brine Settlementistä oli voinut saada.
Rusinavati oli valtava, sillä John Carsonilla oli hyvä ruokahalu ja hän tahtoi, että vanukkaassa piti olla paljon tavaraa. Mutta ennenkuin Amanda oli työtään vielä puoleksikaan suorittanut, tuli keskeytys — ja rusinat unohtuivat.
Kuului varma kolkutus, joka uudistui, ennenkuin rouva Carson ennätti mennä ovelle. Vieras oli hyvännäköinen nuori mies, joka ulkona potkaisi lumikengät jalasta ja kohteliaasti otti päästään ison karvalakkinsa sisään astuessaan. Rouva Carson kiirehti viemään hänelle tuolia; ja Amanda taas, jonka kädet olivat huomattavasti ryvettyneet, korjasi hiuksiaan taapäin pyöreällä valkoisella käsivarrella ja väläytti hänelle sydämellisen tervetuliaishymyn. Vieras oli puettu tukkimiehen paksuihin kotokutoisiin vaatteisiin ja lehmännahkaisiin varsimokkasiineihin, mutta kun hän avasi paksun takkinsa, näkyi hänellä kaulassaan olevan huomattavan puhdas, palttinainen kaulus ja sievästi solmittu rusetti. Hänen kasvonsa olivat lujapiirteiset, vaikka poikamaiset, silmät tummat, katse suora, ruskeat viikset lyhyiksi leikatut, ja heti tervehdyksen laadusta Amanda päätti, että vaikka hän ehkä olikin tukkilaisleiristä tullut, niin ei hän varmaankaan itse ollut tukkilainen.