"Emme voi suoriutua siitä, Rotha, me kaksi tyttöä."
"Entä sitten? Mutta eihän sinun ole pakko lähteä. Sinne on kahdeksan penikulmaa suoraan ja minun pitää ehkä juosta melkein koko matka. Saatto on ollut matkalla melkein tunnin ja se on jo päässyt näkymättömiin. Minun pitää juosta suorinta tietä kanervikon poikki."
Seikkailun aiheuttama kieltämätön jännitys synnytti Liisan mielessä melkein samanlaisen tunteen kuin urheilu ja tukahdutti vaarallisen vuoristomatkan vaikeuksien ja vaarojen herättämän pelon, minkävuoksi hän jälleen pyysi päästä mukaan.
"Haluatko todellakin tulla kanssani?" kysyi Rotha tuntien lievää vastenmielisyyttä hänen toveruuttaan kohtaan. "Sinne on vaivalloinen matka, koska meidän pitää kulkea Glaramaran kautta." Hän puhui kuin hänellä olisi ollut kypsyneemmän iän oikeus varoittaa ystäväänsä uskalletusta yrityksestä.
Mutta Liisa vastusti sanoen, ettei hän halua mitään niin kiihkeästi kuin tulla mukaan. Hän hyväksyi empimättä sen ruumiillisen ja henkisen etevämmyyden, mistä hänen nuori toverinsa ylpeili. Jos yhteiskunnalliset edut olisivat merkinneet tässä jotakin, olisivat kaikki edut olleet Liisan puolella, mutta nyt ne tässä punakassa tytössä eivät olleet minkään arvoiset verrattuina toisen kalpean nuoren naisen voimiin, jolla tuskin oli enemmän vuosia hartioillaan kuin hänelläkään.
"Meidän pitää lähteä heti", sanoi Rotha, "mutta ensin on minun käytävä
Fornsidessä."
Poikkeaminen räätälin autioon asuntoon ei pidentänyt sanottavasti heidän matkaansa. Rotha oli joka päivä pikimmältään pistäytynyt pienessä hylätyssä kodissaan aina siitä hirveästä illasta asti, jolloin Shoulthwaiten isäntä oli kuollut. Hän oli tehnyt kaiken voitavansa muuttaakseen synkän kotinsa iloisemmaksi. Tavallisesti hän oli sytyttänyt tulen takkaan ja levittänyt isänsä työkalut ikkunan viereen pöydälle, jonka ääressä räätäli työskenteli. Mutta mikään ei ollut houkutellut Simiä palaamaan. Seuraavana aamuna oli kaikki samassa kunnossa kuin edellisenäkin hänen siellä käydessään.
Kun tytöt saapuivat tuvalle, peräytyi Liisa vaistomaisesti. Rothan tunteellinen luonne huomasi toverinsa vastahakoisuuden ja siinä ilmenevä pelko pahoitti hänen mieltään.
"Pysähdy sitten tähän", sanoi hän vastaukseksi toverinsa lausumattomalle vastahakoisuudelle mennä etemmäksi. Hän ei viipynyt matkallaan minuuttiakaan, mutta kun hän palasi, olivat hänen silmänsä kosteat.
"Hän ei ole täällä", sanoi hän selittämättä tarkemmin. "Emmekö voi mennä vuorelle hänen luokseen?"