"Robbie aloittaa varmasti jälleen", kuiskasi Reuben. "On surullista katsella pojan juopottelua, Hän on taas pian aivan päissään."
"Älä sano mitään hänelle", vastasi Matthew. "Tänään hän on aivan suunniltaan."
Ilta oli jo pitkälle kulunut, ennenkuin laaksolaiset nousivat poistuakseen.
"Huominen työ on suunniteltu jo valmiiksi meille, miehet", sanoi
Jackson "Menkäämme nyt nukkumaan."
XIV.
KUNNES PÄIVÄ VALKENEE.
"Kunnes päivä valkenee ja varjot haihtuvat."
Ralph ei aluksi tuntenut minkäänlaista kauhua. Hänen ruumiillinen tarmonsa tukahdutti kaikki sellaiset tunteet jättämättä minkäänlaista tilaa pelkoa herättäville kuvitteluille ja sallimatta hänen täydellisesti käsittää tapahtumaa. Se, mikä näytti halvaannuttavan muut ja tuntui hirmuisella todellisuudellaan kiinnittävän heidät maahan kuin kivipatsaat, soi hänelle melkein yliluonnolliset voimat ja innoitti hänet sellaisella mielijohteella, että hänen oli pakostakin ryhdyttävä toteuttamaan sitä.
Hypättyään nuoren hevosen selkään hän ajoi laukkaa tamman jälkeen pitkän kukkulajonon poikki, ulos ja sisälle niiden luolamaisiin onkaloihin, ylös ja alas niiden kumpuja ja rotkoja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden halki tihkusateessa. Kerran hän näki tamman kuormineen, kun se kiiti nopeasti erään ulospäin työntyvän ylätasangon poikki, jota hän ei voinut tarkasti nähdä sumupilvien vuoksi. Silloin hän läksi ajamaan sitä takaa yhä nopeammin, mutta tulisempaa vauhtia kuin hänen hevosensa saattoi laukata poluttomassa vuoristossa kiiti se hevonen, jota hän ajoi takaa. Hän ei nähnyt tammaa enää. Hän ratsasti kuitenkin vain eteenpäin.
Kun hän saapui tumman vuoriston äärimmäiselle laidalle ja pysähtyi siihen, missä Great Howe työntyy tasankoa kohti, kääntyi hän takaisin ja ratsasti kukkuloiden toiselle puolelle. Kerran vielä hän ratsasti ulos ja sisälle luolien onkaloihin, ylös ja alas kukkuloita ja kuiluja, kallioiden, virtojen ja putousten yli ja upottavien soiden poikki yhä vieläkin tihkusateessa. Mutta tammaa ei näkynyt missään.