Sitten hän ratsasti eteenpäin Angle Tarniin, jossa yhtyy kolme vuorijonoa. Seuraten aluksi sitä, joka, oli lähinnä huippuja, hän ratsasti Bow Fellin juuritse Crinkle Cragsin sivu Three-Shire Stonesin luo Greyfriarsin juurelle, missä kukkulat alkavat viettää Duddon-laaksoon päin. Mutta tammaa ei näkynyt sielläkään.
Palattuaan jälleen Angle Tarniin hän läksi seuraamaan ainoata jäljellä olevaa jonoa Pike of Sticklen sivu, kunnes hän saapui Dungeon-putousten synkän kuilun laidalle. Mutta tammasta ei näkynyt jälkeäkään. Pelko ajoi sitä eteenpäin ja vain pelko voisi saada sen kiinni. Onnettomuus oli tapahtunut noin kolmen aikaan iltapäivällä. Siitä oli jo kulunut ainakin kolme tuntia ja Ralphin ratsu, joka oli väsynyt ja melkein loppuun ajettu, kompasteli lisäytyvässä pimeydessä. Hän käänsi sen takaisin Wythburniä kohti ja ratsasti takaisin kaupunkiin Harrop Tarnin sivu.
Saavuttuaan ensimmäiseen taloon, se oli Luke Cockriggin ja sijaitsi puron törmällä, hän jätti sinne hevosensa ja lainasi lyhdyn. Tuvan asukkaat koettivat kyllä houkutella häntä luopumaan palamaasta takaisin vuorille, mutta hänen päätöksensä oli järkähtämätön. Oli aivan hyödytöntä koettaakaan järkyttää sitä päättäväisyyttä, mikä oli lyönyt leimansa hänen jäykkiin ja kalpeihin kasvoihinsa.
Tihkusade ei ollut vieläkään lakannut ja ilta oli jo pimennyt, kun
Ralph uudestaan suuntasi kulkunsa vuorille.
Ja nyt alkoivat kuvottavat kauhun tunteet kiduttaa häntä, sillä nyt hänellä oli aikaa tarkemmin ajatella tapahtumaa. Ratsastajattoman hevosen kuva, kun se kiiti kuolleine kuormineen tuulen edellä, oli syöpynyt lähtemättömästi hänen mieleensä; ja samalla kun pimeys kätki todellisen ympäristön hänen näkyvistään, maalasi se tämän harhanäyn jokaisen kallion ja puun kimaltelevaan kylkeen. Minne hän vain katsoikaan tuijottaen tähdettömään ja kuuttomaan pikimustaan yöhön näkemättä pilviä ja taivasta, vaan ainoastaan synkän pimeyden kaikkialla ympärillään, oli hän huomaavinaan haihtuvissa alinomaa toistuvissa välähdyksissä, milloin oikealla, milloin vasemmalla puolellaan, milloin edessään, milloin takanaan, nyt maassa jalkojensa juuressa ja hetkisen kuluttua hänen ympärillään leijailevassa äänettömässä sumussa, ratsastajattoman hevosen aaveen. Joskus hän pysähtyi kuuntelemaan kuvitellen kuulevansa laukkaavan hevosen kavioiden kapsetta sivultaan, mutta sitten hän huomasikin äänen jonkun näkymättömän virran kohinaksi, kun sen vesi lirisi kivien yli. Joskus hän oli kuulevinaan hevosen hirnuntaa kaukaa, mutta se olikin vain tuulen huminaa. Hänen koiransa oli seurannut hänen kintereillään, kun hän pakeni solasta, ja se oli vieläkin hänen mukanaan. Se kiiti silloin tällöin matkoihinsa pimeässä viipyen poissa muutamia minuutteja. Sitten kuului sen kumeaa haukuntaa, jolloin Ralphin sydän tuntui lakkaavan sykkimästä jonkun värisyttävän tunteen vaikutuksesta, mitä hän ei uskaltanut nimittää toivoksikaan. Ei, siellä olikin vain lammas, joka oli eksynyt katraastaan ja tunkeutunut muutamaan kapeaan rotkoon kiven alle tuulta ja sadetta pakoon. Nyt se tuntien eksyneensä määkyi surkeasti yksinäisyydessään.
Ei, ei, ei; kukkulat eivät aikoneet missään luovuttaa hänelle hänen etsintänsä esinettä, ja Ralph käveli vain eteenpäin yhä raskaammin sydämin.
Hän tunsi nämä poluttomat ylätasangot ehkä paremmin kuin kukaan muu eikä näiden yksinäisten tuntien hajamielisyyskään vienyt häntä askeltakaan väärään. Eteenpäin, yhä vain eteenpäin läpi pitkän pimeän yön, kerran vielä Stye Headiin ja sitten taasen onkaloisten kukkuloiden ohi hän jatkoi matkaansa huudellen tammaa sillä kummallisella tavalla, minkä hevonen tunsi niin hyvin, ja kuunnellen sen vastaavaa hirnuntaa, mutta erottaen vain tuulen huminan ja putousten kohinan, jolloin hän taasen läksi painamaan eteenpäin.
Kun aamun ensi säteet alkoivat kirkastaa itäistä taivaanrantaa, seisoi Ralph Screesin huipulla. Harmaat juovat levisivät hitaasti taivaalle aina vain kauemmaksi käyden yhä kirkkaammiksi ja muuttuen milloin keltaisiksi, milloin vaaleanpunaisiksi karkoittaessaan tieltään pimeyden mustia seiniä, jotka hitaasti haihtuivat näkymättömiin kaikille suunnille. Jyrkän Screesin, jonka rinteitä vyöryvät kivet alinomaa jyrisyttivät, juurella syvänteessä oli pieni tumma lammikko, joka vielä oli puoleksi aamusumun peitossa. Iretonin laaksotkin olivat samanlaisen udun verhoamat, mutta kaukana kumpuisten tasankojen takana, joiden halki joki kiemurteli, aaltoili laaja Länsimeri, jonka äärimmäistä laitaa vasta nousseen auringon kultaiset säteet valaisivat.
Ralph kääntyi palaten takaisin taivaan kirkkauden heijastuessa hänen koviin kalpeihin kasvoihinsa. Lyhdyn lamppu, jota hän ei vielä ollut sammuttanut, paloi pienellä lepattavalla liekillä. Tämäkin yö oli väistymäisillään uuden päivän tieltä ja toiset ja taas toiset tulisivat jälleen väistymään, mutta vaikuttavatko yhden ihmisen tahi useampienkaan sydänsurut luonnon erehtymättömään ja muuttumattomaan kulkuun! Yhden yön aiheuttamat ilmiöt, jotka olivat vastanneet hänen harhanäkyjään, eivät olleet minkäänarvoiset sellaisen aamun todellisuuksiin verrattuina, jonka julma valo näytti hänelle vain selvemmin hänen toivottomuutensa pohjattomuuden.
Se kauhun tunne, mikä nyt sai hänet valtoihinsa, oli hirveämpi, koska se oli henkisempää kuin ennen. Jäädä haudattomaksi! Sellainen ajatuskin on jo kauhea, kauhea ajatusyhdistelmässään muutaman vanhan juutalaisen Kainin kiroustakin julmemman kirouksen kanssa, mutta kauhein senvuoksi, että se Ralphin kiihoittuneesta mielestä tuntui tunnuskuvalta — entisten ja tulevien tekojen korvauksen tunnuskuvalta.