"Miesraukka, hänellä ei nyt todellakaan ole lihavat päivät", sanoi rouva Garth välittämättä Rothan jäähyväisistä. "Arvaan, ettei hän ole lähtenyt matkalle huvin vuoksi eikä tyhjää takaa-ajamaan."
Nainen oli vihainen Rothalle hänen vaikenemisestaan ja kun hän ei saanut aikaan mitään mielistelyllään päätti hän saada tytön kiinni toisella tapaa. Rotha huomasi hänen tarkoituksensa ja arvaili itsekseen, miksi ei nainen poistu.
"Mutta hän on lähtenyt turhalle asialle, sanon sen sinulle", jatkoi rouva Garth.
"Mille asialle?" Oli mahdotonta vastustaa halua saada selville naisen tarkoitus.
Rouva Garth nauroi. Se oli julmaa naurua riemuitsevine korahduksineen.
"Alat olla suuri puoleltasi, tyttö. Luulet kai joutuvasi ensimmäisten vihittävien morsianten joukkoon", sanoi rouva Garth.
Rotha käsitti heti, mitä tämä tuskin tähän kuuluva huomautus tarkoitti. Tiesikö nainen, millaiselle asialle hänen isänsä oli lähtenyt? Oliko hän arvannut sen? Entä sitten, mitä sen oli väliä?
"Toivon, että olisin voinut toimittaa sen itse", sanoi Rotha tyynesti.
Mutta se oli onneton huomautus.
"Sen kyllä uskon. En sitä ollenkaan epäilekään", sanoi rouva Garth teennäisen vilpittömästi. "Ikävöit luonnollisesti tavata häntä jälleen, kun hän on ollut niin kauan poissa. Niin, niin, luonnollistahan sellainen on. Hän onkin hyvin komea mies, sitä ei voida kieltää. Niin, hän on parempaa lajia siihen nähden."
Mitä tämän tyhmän keskustelun jatkaminen hyödyttikään? Rotha oli jälleen poistumaisillaan, kun rouva Garth lisäsi puoleksi huomauttavasti ja puoleksi kysyvästi: