Rothaa värisytti, kun hän nojautui ulos ikkunasta. Ääntä ei kuulunut enää. Mikään ei häirinnyt enää syvää hiljaisuutta. Ehkä se oli ollutkin vain kuvittelua. Mutta sittenkin oli se hänestä kuulostanut jonkun tutun hevosen hirnunnalta.
Rotha sulki ikkunan ja palasi vuoteeseensa. Kuinka hitaasti ja raskaasti yön tunnit kuluivatkaan! Eikö päivä rupea milloinkaan sarastamaan? Kietoisiko pimeys, joka oli synkistyttänyt hänen sydämensä, maailmankin vaippaansa ikuisiksi ajoiksi?
Mutta päivä koitti vihdoinkin. Toisen päivän kirkas ja ihana aamu koitti Rothalle samoin kuin se aina on koittanut väsyneille, ikävöiville sieluille ja kuin se aina on koittava murheellisille ja vaivatuille, vaikka yö olisi kuinka pitkä ja pimeä tahansa.
Tyttö nousi päivän koittaessa ja alkoi tarkastella tapahtumien viime käännettä käytännölliseltä näkökannalta.
Jos oletetaankin naisen puhuneen totta, niin missä suhteessa muuttuivat edellytykset erilaisiksi hänen paljastustensa vuoksi? Rothan oli pakko tunnustaa itselleen niiden muuttuneen hyvin suuresti. Kun hän sanoi Willylle, että hän voisi luovuttaa Ralphin, vaikka Ralph olisi tuhat kertaa hänen veljensä, sellaiseen uhrikuolemaan, minkä Willy oli kuvaillut hänelle, ei hän ollut silloin ajatellut kuolemaa, joka olisi rangaistus murhasta. Se ei voinut vähentää sellaisen lopun kauheutta, että Ralph oli viaton rikokseen. Sitten siihen liittyi vielä sekin varmuus, että sellaisen rikoksen tuomio aiheuttaisi maatilan takavarikoimisen. Rotha tuhlasi tuskin ajatustakaan sille, että viaton voitaisiin vapauttaa. Laki ei ollut hänen oppimattomasta mielestään mikään oikeuden välittäjä, vaan rangaistuksen toimeenpanija, ja joutua vangituksi oli samaa kuin tulla tuomituksi.
Ralphia oli siis suojeltava joutumasta lain kouriin, niin, epäämättä oli se tehtävä. Asia oli nyt niin vakava, ettei sen kanssa saanut leikitellä, vaikka nainen olisikin valehdellut.
Hän oli lähettänyt isänsä hakemaan Ralphia ja sen vaikutus, mitä hän kertoisi Ralphille uhatusta häädöstä, voisi ehkä taivuttaa Ralphin johonkin sellaiseen, mikä olisi tyhmää ja vaarallista, jopa kohtalokastakin, kun sitä katsoi näiden uusien paljastusten valossa.
Mitä hän olikaan tehnyt? Jumala yksin voi sanoa, mitä siitä seuraisi.
Mutta ehkä hänen isänsä voitaisiin vielä tavoittaa ja palauttaa takaisin. Mutta kuka sen tekisi? Hän itse; oli vain nainen ja sellaisena tuomittu istumaan pienen rukkinsa ääressä ja pysyttelemään kotona kuin jokin — vanha pihakoira tahi sen horjuva penikka sillä aikaa kuin Ralph, ehkä hänen aloitteestaan, kulki kuolemaansa kohti.
Hän kertoisi kaiken Willylle ja kehoittaisi häntä lähtemään Simin jälkeen. Mutta eihän se ollut mahdollista. Hänen olisi silloin pakko tunnustaa, että hän on toiminut Willyn tahtoa vastaan ja että Willy oli ollut oikeassa ja hän väärässä. Mutta sekään nöyryytys ei olisi mitään siihen onnettomuuteen verrattuna, minkä hän oli näkevinään. Mutta Willy ja Sim! Rothaa värisytti, kun hän ajatteli, kuinka huonosti nuo molemmat nimet sopivat yhteen.