Aamu kului nopeasti ja Rothan hämminki vain lisääntyi. Hän meni alakertaan ja valmisti aamiaisen hajamielisenä.
Työmiehet tulivat ja menivät; he puhuivat ja hän vastasi, mutta kaikki oli kuin unta, paitsi tuota yhtä julmaa todellisuutta, mikä ahdisti hänen mieltään.
Hän oli melkein joutua aivan toivottomaksi. Päivällisaika alkoi jo lähestyä, hän oli yksinään eikä hän vieläkään ollut saanut vastausta kysymykseensä. Hän heittäytyi lavitsalle ja hautasi kasvonsa käsiinsä. Hän oli liian suurissa sieluntuskissa voidakseen itkeä. Mitä hän olikaan tehnyt? Kuinka hän nyt voi sen korjata?
Kun hän kohotti katseensa, seisoi Liisa Branthwaite hänen vieressään näyttäen hämmästyneeltä ja pelästyneeltäkin.
"Mitä nyt on tapahtunut, Rotha?" kysyi hän kauhuissaan.
Silloin Rotha, jolla ei ollut ketään muutakaan, jolle hän olisi voinut uskoa tuskallisen salaisuutensa, kertoi sen tälle vaatimattomalle tytölle.
"Ja mitä voin nyt tehdä?" lisäsi hän lopuksi.
Kertomuksen aikana Liisa oli ollut polvillaan käsivarret ystävättärensä sylissä. Rothan lopetettua hyppäsi hän seisoalleen ja huusi vastaukseksi Rothan viime kysymykseen: "Minä tiedän. Juoksen heti puhuttelemaan Robbieta. Hänen pitää lähteä hakemaan isääsi takaisin."
"Robbietako?" sanoi Rotha hämmästyneenä.
"Älä ole milläsikään, kyllä minä hänet hoidan. Ja nyt, rohkaise mielesi, tyttöseni."