Rouva Branthwaite oli kuorinut omenia sitä ainoata hienoa päivällistä varten, jonka perhe söi kerran viikossa. Laskien niitä sisältävän kulhon lattialle meni hän ovelle ja katseli katoavan tyttärensä jälkeen.

"Liisa siellä varmasti on", sanoi hän. "Mikähän nyt on hätänä? Tyttö meni äsken Mossiin. Kas niin, nyt hän pysähtyy, vai mitä?"

"Niin, vieläpä Punaiseen Leijonan edustalle", vastasi Matthew. "Arvaan jonkin taasen olevan hullusti Robbieen nähden. Pistäydyn sinne katsomaan."

Hengästyksissään ja kuumissaan kylmästä talvi-ilmasta huolimatta ja punaisena hiusmartoaan myöten oli Liisa pysähtynyt kylän kapakan oven edustalle. Mikään väärä vaisto ei ollut ohjannut tyttöä valitsemaan tätä päämäärää. Vaikka olikin sunnuntai, oli nuorukainen, jota hän haki, kuitenkin siellä ja vaikka aamupäivä ei vielä ollutkaan pitkälle kulunut, oli hän jo puolittain juovuksissa, missä tilassa Liisa oli aina huomannut Robbien hyvin leikilliseksi.

Avaten oven halveksivalla tyrkkäyksellä, mikä johtui osaksi hänen paikkaa kohtaan tuntemastaan halveksimisesta ja osaksi ärtyisyydestä, minkä ne tapahtumat, jotka olivat pakottaneet hänet alentumaan tähän vierailuun, olivat aiheuttaneet, hän huusi niin kovasti kuin hän nykyisessä hengästyneessä tilassaan vain voi: "Robbie, tule heti sieltä tänne!"

Puhuteltu herrasmies makasi tällä hetkellä hieman arvottomassa asennossa lattialla. Puoleksi ryömien ja puoleksi nojaten toiseen polveensa yllätettiin Robbie kesken muudatta huvitteluaan, jota karski pieni nainen, jonka hän oli valinnut rakastetukseen, oli muutamia päiviä sitten sanonut suuresti halveksivansa. Tämä ajanviete supistui turhiin yrityksiin saada muudan nilkuttava koira tanssimaan. Kysymyksessä oleva eläin ei ollut mikään muu kuin Becca Ruddin Dash. Liisa ei ollut kuvaillut ollenkaan liian ankarasti Dashin ruumiillisia puutteellisuuksia sanoessaan sen nilkuttavan toista takakoipeaan, sillä molemmat nämä jäsenet olivat niin huonossa kunnossa, että pieninkin siirtyminen oli mitä kovimman horjumisen tulos. Luultavasti juuri tämä seikka oli kiihoittanut Robbieta käyttämään Dashia kokeissaan, joilla hän huvitteli juovuksissa ollessaan, ja puoli tuntia kestäneen hyödyttömän kokeilun jälkeen oli mukautuva pieni eläin hyvin surullinen ilme silmissään vihdoinkin onnistunut nousemaan takajaloilleen, kun Liisa avasi oven ja huusi sen opettajan luokseen.

Hänen tulonsa keskeytti tietysti harjoituksen ja Dash käytti tilaisuutta hyväkseen palauttaakseen etujalkansa tavalliseen toimintaan. Samalla puoleksi makaava opettaja katsoi tyttöön pikemmin surullisesti kuin vihaisesti paikaltaan lattialta ja sanoi äänellä, jonka tarkoitus oli näyttää, kuinka syvästi pahoillaan hän oli: "Katsohan nyt, tyttöseni, kuinka turmelit kaiken!"

"Nousetko siitä, tyhmeliini! Mitä sinä lörpöttelet, houkkio, maatessasi siinä lattialla koirain ja kirppujen seassa?"

Liisa seisoi vielä oviaukossa niin kunnioitettavan juhlallisessa asennossa, että se olisi sopinut itse Cassandrallekin. Hänen säälimättömät sanansa aiheuttivat naurunpurskahduksen, mutta eivät Robbien puolelta. Huoneessa oli pari muutakin miestä, nimittäin Reuben Thwaite, joka ei milloinkaan ollut lukeutunut pyhimyksiin ja joka aina kulutti sunnuntaiaamunsa tässä paikassa samalla tavalla, ja pieni Monsey Laman, jonka opettajanvirkaan liittyivät myös lukkarin, kellonsoittajan ja kirkonpenkkien avaajan toimet, mutta joka tänä sunnuntaiaamuna oli saanut vapautuksen paikallisista toimistaan ilmoittamalla sairastavansa tautia, mitä vihdoin ei näytetty voivan parantaa muulla kuin hyvin voimakkailla annoksilla sitä lääkettä, jota saatiin vain Punaisesta Leijonasta. Näiden kunnianarvoisten miesten nauru ei miellyttänyt Liisaa, sillä kääntyen kiivaasti heidän puoleensa hän sanoi: "Ja te olette vielä pahempia kuin hän, te vanhat juopporatit."

"Liisa, Liisa!" huusi Robbie, kohottaen etusormeaan uhkaavasti samalla tapaa kuin äsken onnettomalle Dashille. "Liisa, ajattele nyt mitä teet nimittäessäsi tätä kunnianarvoisaa lukkaria, kellonsoittajaa ja kirkon esimiestä juopporatiksi."