Jykeviä lavitsoita ja leveitä tuoleja oli siellä täällä lattialla, kivikovaksi poljetulla maalla, joka oli nyt hiekoitettu. Takan nurkkaus oli kokonaisen seinän levyinen. Uuni oli avonainen kummallakin puolella olevine seiniin naulattuine istuimineen, joiden välissä lattialle sytytetty tuli paloi. Valkaistulla uuninreunustalla ei ollut muita koristuksia kuin täytetty vuohenpää ja pari härän sarvea.
Tänä iltana vuonna 1660 myrskysi ja tuuli hirveästi. Lumimyrsky, joka aamulla oli riehunut Castenandin huipulla, oli jo päivän kuluessa ehtinyt laaksoon. Kova lumisohju ropisi kovasti ruutuja vasten. Sen kovimmat puuskat vaimensivat miesten iloiset äänetkin. Pieni vierashuone näytti lämpimältä ja kodikkaalta kuivine, suurine ja hehkuvine turvepaakkuineen, jotka hitaasti palaa rätisivät tuhkaksi suuressa takassa. Silloin tällöin aukeni ovi ja joku paimen tuli huoneeseen. Hän oli jo vienyt lampaansa suojaan yöksi ja kun hän nyt viimeksi tulleena istuutui lämpimälle paikalle tulen ääreen piippu toisessa ja tuopillinen kuumaa olutta toisessa kädessään, ei hän enää välittänyt ulkona riehuvasta myrskystä.
"Martinmessuksi hyvä lihava hanhi, kunnon piirakka jouluksi ja hyvää olutta koko vuodeksi", sanoi muudan uuninloukossa istuva vanha ukko.
Puhuja ei ollut kukaan muu kuin Matthew Branthwaite, Wythburnin filosofi ja leikinlaskija, entinen kutoja, joka nyt eleli vanhoilla säästöillään. Hän oli pitkä ja solakka, mutta hieman vuosien koukistama. Yllään oli hänellä pitkä ruskea takki, jonka uumille vedetyn vyön alapuolella oli taskuja kohtisuorine suineen. Rantuiset kantatuista villoista kudotut sukat ja raskaat kengät täydensivät tuon suuremman vaatekappaleen kanssa hänen pukunsa näkyväisen osan. Vanha Matthew oli laajalti kuuluisa viisaista sutkauksistaan ja sananlaskuistaan, joista hänen puheensa olikin melkein kokoonpantu, ja vaikka laaksolaiset olivatkin kuulleet hänen vanhat sutkauksensa tuhansia kertoja, eivät ne milloinkaan näyttäneet menettävän mitään pirteästä raa'asta voimastaan.
"Tänä iltana on kurja ilma, Matthew Branthwaite", sanoi muudan vasta tullut.
"Luuletko minua synnynnäiseksi tyhmeliiniksi?" kysyi vanhus. "Etkö usko minun tienneen sitä ennen sinun tänne tuloasi sinun tarvitsematta minulle siitä lörpötellä?" Vanhuksen leikissä oli hieman todellista maalaiskiivautta, joka yhä enemmän kohotti sen arvoa.
"Älä luulekaan, poika, että maailman läpi päästään vain höyhenpatjalla makaamisella", lisäsi hän.
Mies, jota näin nuhdeltiin, oli muudan Robbie Anderson-nimineen nuorukainen, joka jo kauan aikaa oli melko vapaasti juonut sitä hyvää olutta, jota filosoofi oli juuri äsken suositellut nautittavaksi vuodet läpeensä. Kaikki ihmiset sanoivat hänen kiitävän turmiotaan kohti ja piakkoin köyhdyttävän itsensä ja lähimmät omaisensa kerjäläisiksi. Siitä huolimatta kuiskailtiin kumminkin, että Robbie oli suosituin kaikista niistä kosijoista, jotka ihailivat Matthew Branthwaiten nuorta Liisa-nimistä tytärtä. Mutta vanha isä, jota ei milloinkaan oltu voitu sanoa tunteelliseksi, toisti toistamistaan:
"Hänelle ei jää kapustaakaan nuoltavaksi, joka menee naimisiin sellaisen miehen kuin Robbien kanssa."
Viime aikoina oli nuorukainen vaieten näyttänyt jonkinlaisia parantumisoireita. Hän ei ollut kyllä lakannut nauttimasta sitä hyvää olutta, josta hänen lankeemistaan syytettiin, mutta kun hän nykyään tuli Punaiseen Leijonaan, näytti hän saapuneen sinne vain nukkumaan eikä juomaan. Kylän filosofi oli alkanutkin taputella häntä selkään ja sanoa rohkaisevasti: