"Mikään ei ole milloinkaan niin huonosti, Robbie, ettei sitä hyvällä tahdolla saada korjatuksi."
Robbie suhtautui tässäkin tilaisuudessa nolostuttavaan vastaukseen hyvin tyynesti ja istuuduttuaan etäisimpään nurkkaan lavitsalle näytti hän melkein heti vaipuvan uneen.
Laaksolaisia oli saapunut sinä iltana tavattoman runsaasti ravintolaan. Siellä istui Thomas Fell, Legberthwaiten mylläri, punakkoine poskineen ja suhteettoman suurine nenineen, ja Thomaksen serkku, Adam Ruthledge, joka oli juuri palannut eräältä Carlisleen tekemältään seikkailuretkeltä, saatuaan siellä nauttia Doomsdalen ylellisyyksistä. Doomsdaleksi sanottiin erästä epäterveellistä tyrmää, joka oli oikeastaan aiottu velhoille ja murhaajille, mutta jonne joskus työnnettiin joku hyvin pahapäinen juopunutkin.
Kunnioitettavampaan yhteiskuntaluokkaan kuului läsnäolevien joukosta Job Leathes Dale, Headistä, muudan pitkä laiha laaksolainen vaaleanharmaine silmineen. Siellä oli Luke Cockriggkin Aboonbeck Bankista ja paksu John Jackson Armbothista. Hän muodosti voimakkaan ja elävän vastalauseen sitä yleistä harhaluuloa vastaan, että seurusteleminen aaveiden kanssa välttämättömästi aiheuttaa sellaisia hirmuisia seurauksia, joiden kerrotaan seuranneen niitä näkyjä, joita juutalaisten profeettain ja ennustajain sanotaan nähneen.
John oli parikymmentä vuotta maannut Armbothin kummitushuoneessa eikä ollut milloinkaan nähnyt mitään sen peloittavampaa kuin oman varjonsa. Mutta Matthew Branthwaiten vieressä istui pieni vilkassilmäinen Reuben Thwaite, joka oli nähnyt Armbothin aaveen. Hän oli törmännyt siihen palatessaan eräänä yönä Punaisesta Leijonasta kotiinsa. Se oli ollut kummallisesti jonkun kalkki- tahi saviläjän näköinen, ja mitä Reubeniin tulee, ei hirmuinen näky ollut tosin aiheuttanut suonenvetokohtauksia eikä hulluutta, vaikka sen seurauksia ei voitu kieltääkään. Kun Reuben heräsi seuraavana aamuna, huomasi hän makaavansa ojassa.
"Siellä on sittenkin oikea koiranilma, Matthew", sanoi Reuben Robbie
Andersonin vetäydyttyä syrjään. "Tullessani tänne näin muutaman Angus
Rayn heinäsuovan kaatuvan kumoon kedolle — siinä ei auttanut mikään,
kun tuuli oikein tarttui siihen."
"Se tuo mieleeni äiti Garthin ja vanhan Wilsonin heinäruot", sanoi
Matthew.
"Miten niin? Kuinka niille sitten kävi?" kysyi Reuben.
"Pitäisipä sinun vielä muistaa se. Se tapahtui juuri sinä päivänä, jolloin Wilson haravoi Anguksen heiniä aliniityllä. Rouva Garth sattui kulkemaan siitä ohi illalla ja pysähtyi tielle niityn kohdalle katselemaan revontulia. 'Kuulkaahan nyt, Sarah', sanoi vanha Wilson, 'näyttäkää nyt meille joku taikatemppunne, sillä en pelkää teitä ollenkaan.' Mutta tuskin hän oli ehtinyt sanoa sen, kun vihuri hyökkäsi vuorilta ja kaatoi jokaisen ruon. Silloin Sarah purskahti äänekkääseen nauruun ja sanoi: 'Et luullakseni haluakaan enää nähdä useampia taikatemppuja!' Ja siinä olihan aivan oikeassa."
"Aivan varmasti", vastasivat muutamat kuuntelijat toisten nauraessa.