"Ei, eikä tuo pieni kuiva veitikkakaan, joka seuraa häntä kuin varjo, ole ollut täällä sen kauempaa. Mutta mikään kaivattu toveri ei hän suinkaan ole, niin minä ainakin luulen."
"Missähän pieni mies nyt onkaan?"
"Kyllä hän varmasti on jossakin täällä läheisyydessä."
Ralph Ray lainasi soihdun eräältä pojalta, joka seisoi läheisyydessä, ja meni tutkimaan paperia, joka oli naulattu ristiin. Juuri silloin tunkeutui muudan vanhahko, lyhyt kalpea mies, jonka tuuheiden kulmakarvojen alta! kimalteli pari kirkasta silmää, väkijoukon läpi ja pysähtyi aivan Ralphin viereen.
Hänen tarkoituksensa ei nähtävästi ollut lukea julistusta, sillä vilkaistuaan siihen kiinnitti hän katseensa Ralphin kasvoihin. Mutta jos hän oli toivonut näkevänsä niissä jonkinlaisen ilmeen, hän pettyi. Ralph luki julistuksen läpi antamatta lihaksenkaan värähtää naamassaan. Hän oli juuri ojentamaisillaan soihdun takaisin sen omistajalle, kun pieni mies ojensi sormensa viitaten ristiin kiinnitettyyn paperiin, katsoi viekkaasti Ralphia silmiin ja sanoi: "Tavattoman hyvin sanottu, vai mitä?"
Ralph ei vastannut. Kuin päättäen pakottaa hänet keskusteluun kohautti pieni mies hartioitaan ja lisäsi: "Clarendonin työtä, vai mitä?"
Koska hän ei vieläkään saanut minkäänlaista vastausta, jatkoi hän: "Sillä ei petetä ketään. Siitä on jo kauan aikaa kun mikään tuollainen oli totta Englannissa, ikävä kyllä."
Murre, jota hän käytti puhuessaan, oli sitä sekarotuisten kieltä, jota näinä levottomina aikoina käyttivät vain skotlantilaiset luopiot, jotka kyllä asuivat Englannissa, mutta jotka syystä tahi toisesta halusivat olla ilmaisematta kansallisuuttaan.
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, että se on vain paljasta leikkiä", lisäsi puhuja kuiskaten Ralphille välittämättä muista ympärillä seisovista ihmisistä.
Ralph kääntyi ja suomatta puhujalle muuta kuin katseen hän poistui joukosta virkkamatta sanaakaan.