Pieni mies jäi hetkiseksi paikoilleen, mutta hiipi sitten samalle kadulle, jolle hän oli nähnyt Ralphinkin poikkeavan.
Teatterissa piti tänään olla juhlanäytäntö ja ihmiset alkoivat jo liikehtiä S:t Leonardin portteja kohti. Pääkaduilla oli paljon kantotuoleja, joille soihdunkantajat aukoivat tietä, ja vaunuja pujotteli nuotioiden välitse. Punaisiin viittoihin pukeutuneita henkilöitä näkyi harmaapukuisten kaupunkilaisten joukossa ja siellä täällä kolisivat miekat katukivitykseen.
Teatteri oli yksinkertainen puurakennus sijaiten joen rannalla aukealla paikalla, joka oli kaupungin itäpuolella ja ulottui peltoihin asti. Siinä oli parveke, joka kohosi vinosti permannolta, ja enimmin silmään pistävät paikat oli verhottu punaisella veralla. Näyttämö, joka ulkoni kuin nelisnurkkainen kamari ympyränmuotoisesta katsomosta, valaistiin lampuilla, jotka riippuivat näyttelijäin yläpuolella.
Ennen näytännön alkamista oli jokainen paikka varattu. Miehet huusivat ystävilleen teatterin toiselle puolelle, nauroivat, laskivat leikkiä ja lauloivat muutamia säkeitä kuningasmielisistä tahi muista lauluista. Naiset, joista useimmilla oli naamio tahi huntu, kuiskailivat toisilleen, keimailivat viuhkoillaan ja vastasivat ujostelematta heille lausuttuihin tervehdyksiin.
Ralph Ray, joka myös oli siellä, seisoi permannon takalaidassa ja aivan hänen vasemmalla puolellaan seisoi sama tuhoa ennustava pieni mies, jota jo aikaisemmin illalla oli sanottu Ralphin varjoksi. Heidän käyttäytymisensä toisiaan kohtaan oli samanlaista kuin torin ristinkin luona: toinen esitti alituisesti kuiskaten kysymyksiä, joihin toinen vastasi vakavalla katseella tahi ei ollenkaan.
Kun esirippu nousi, esiintyi pieni perhosmainen sinipunaiseen miehen pukuun pukeutunut olento, pukuun, joka oli valmistettu paljaista pitseistä, röyhelöistä ja palttinasta, näyttämöllä ja alkoi hyppien, tanssien ja irvistellen lausua esipuhetta, jossa ylistettiin kuningasta, hänen hallitustaan ja hänen suhtautumistaan näyttämöön.
Se ei ollut hyvinkään sattuva, johdonmukainen eikä mieltäylentävä, mutta se palkittiin kuitenkin kättentaputuksella, joka kiihtyi riemuitsevaksi hyväksymiseksi, kun entisen anastajan ankaruutta ivailtiin seuraavaan tapaan:
"Peläten heidän vihansa seurauksia he tuhosivat aikojen kuvastimen, näyttämön; mutta näyttämö julisti silloin sodan heitä vastaan, koska he olivat häväisseet puhujalavan ja tuomioistuimen."
"Kauniita aikoja todellakin, jos joku noista voi olla niiden kuvastimena", kuiskasi pieni mies Ralphin vieressä.
Sitten alkoi itse kappale, jossa muudan keikari yritti häväistä erään hovinaisen luullen häntä ilotytöksi. Katsojat nauroivat jokaiselle julkealle irstailijan sukkeluudelle ja oikein kiljuivat riemusta, kun ujo neitonen sanoi jotakin, mikä voitiin tulkita monella tavalla. Vihdoin, kun nainen sanoi olevansa hyvin ihastunut häkkilintuihin ja herra otti taskustaan kukkaron, jota hän heilutteli naisen nenän alla kysyen, sellaisiako lintuja hän haluaa, ei katselijain riemulla ollut enää minkäänlaisia rajoja. Pitsien ja röyhelöiden koristamat miehet heittäytyivät taaksepäin tuolissaan voidakseen nauraa oikein tarpeekseen ja naiset heiluttelivat keimailevasti viuhkojaan tahi näpsäyttivät niillä miehisiä tovereitaan päähän lempeästi ja veitikkamaisen nuhtelevasti.