"Vahinko, etteivät he pilanneet näyttämöä samoin kuin puhujalavaa ja oikeusistuinta, jos nyt tämä näytteleminen on olevinaan tahratonta", kuiskasi pieni mies jälleen.
Väliajoilla osa katselijoista joi pulloista, joita he kantoivat vöissään, ja lauloi pieniä laulunpätkiä. Muudan permannolla istuva suurisuinen metelijöitsijä esitti kuninkaan maljan ja lauloi sen lisäksi laulun, jossa "Suuri Charles kuin Jehova" kuvattiin lempeäksi ja jalomieliseksi niille vihollisille, jotka tahtoivat anastaa hänen kruununsa, ja käärmeille, jotka halusivat pistää häntä. Tämän uskollisuutta ilmaisevan laulun kuoroon yhtyivät kaikki "tokanpojat" sydämestään yksimielisesti:
"Kuumetta kukaan ei pelätä saa, vaan painaa sen alas tällä, kuningasta aina te suojelkaa, vaikk' tarvetta ei olis hällä."
Ralphista tuntui ilma tukahduttavalta tässä paikassa, joka oli muuttunut inhoittavaksi melkein jokaiselle tunteelle. Hän aukaisi itselleen tien ulos horjuvien vartaloiden ja heiluvien käsivarsien välitse, jotka täyttivät koko permannon. Tehdessään niin hän tunsi, vaikka ei kääntänytkään päätään, että aivan hänen kintereillään siinä aukossa, jonka hän teki joukkoon, seurasi hänen eroamaton "varjonsa".
Ilma ulkopuolella oli kylmä ja raitis. Ralph käveli S:t Leonardin portilta erästä takakatua Dam Sideen. Niin hyvin joki kuin vanha kaupunkikin oli valaistu, jokainen venhe oli koristettu lyhdyillä mastojen huippuun asti. Kaikenvärisiä lamppuja riippui myös sillalla kuvastuen veteen niiden alla.
Yö kului nopeasti ja kadut olivat täynnä ihmisiä. Toiset nauroivat ja toiset lauloivat, muutamat riitelivät ja muutamat tappelivat. Jokaisesta ravintolasta ja kahvilasta, joiden sivu Ralph kulki, kuului äänekästä puhelua. Uskolliset lancasteriläiset istuivat niissä ja kunnioittivat sen päivän kuninkaallista julistusta noudattamalla hengessään sen määräyksiä, mutta rikkomalla sen sananmuotoa vastaan.
Ralph oli kävellyt Dam Sideä melkein siihen paikkaan asti, jonka vasemmalla puolella on Covel Cross, kun pari juopunutta tuli horjuen hänen edessään sijaitsevasta kapakasta. Heidän puvustaan nähtiin heidän ammattinsa ja arvonsa. He olivat sen rykmentin luutnantteja, joka äskettäin oli sijoitettu linnaan. Molemmat olivat humalassa. Toinen teki toivottomia hyppyjä esittääkseen tanssia ja toinen laulaa loilotteli säettä siitä katulaulusta, jota juuri silloin laulettiin jokaisessa kadunkulmassa:
"Hänen verensä juossut, luulen niin,
sun hei ja hei ja hei,
tulen sytytti vain Oliverin sieraimiin,
sun hei ja hei ja hei!
Tämä suuri nenä sai määräämismahdin,
suuruudellaan niin järjesti tahdin,
että Englanti tuskin oi,
yön päivästä erottaa voi,
sun hei ja hei ja hei!"
Laulaja, joka näin kuvasi Cromwellia ja hänen häpeäänsä, keskeytti nyt tuntien kovaa janoa ja turvautui senvuoksi heti siihen pettämättömään parannuskeinoon, jota hän säilytti nahkapullossa kädessään.
Ralph poistui käytävältä suodakseen laulajalle niin laajan alan kuin hänen tilansa vaati, kun laulajan toveri samalla horjahti häntä vasten ja sitten hyppäsi heti taaksepäin notkeasti.