"Mitä tämä on, että estätte herrasmiestä pääsemästä eteenpäin?" sanoi mies nikotellen ja tehden naurettavan kokeen suoristuakseen täyteen pituuteensa ja keskeyttäen hyppelemisensä voidakseen paremmin näyttää sotilaallista arvokkuuttaan.
Sitten tullen lähemmäksi Ralphia ja katsoa tuijottaen häntä kasvoihin hän huusi: "Ei, mutta tämähän on se salaperäinen mies, jolle kersantti on antanut sellaisen nimen. Kuulkaahan nyt, herra", lisäsi juopunut upseeri vetäen vaivalloisesti miekan tupesta, joka killui ja kolisi hänen sivullaan, "nyt teidän pitää sanoa meille, kuta te olette. No, nopeasti nyt, mikä on nimenne?"
Mies heilutteli miekkaansa ymmärtäen nähtävästi yhtä vähän sen käyttöä kuin se olisi ollut kohennusrauta. Ralph löi sen syrjään jykevällä sauvallaan, joka hänellä oli kädessään ja aikoi jatkaa matkaansa, kun laulava upseeri lähestyi häntä ja sanoi:
"Viis hänen nimestään, mutta olkoon hän presbyteriläinen tahi kveekari, pitää hänen juoda kuninkaan malja. Kas tässä", hän huusi täyttäen pikarin pullostaan, joka hänellä oli kädessään, "juokaa kuningas Charlesin kunniaksi!"
Ralph otti maljan ollen kohottavinaan sen huulilleen, mutta heittikin nopealla liikkeellä sen sisällön "varjon" kasvoille, joka oli juuri silloin hiipinyt hänen taakseen. Upseerit olivat liian juovuksissa huomatakseen hänen tekoansa ja sallivat hänen jatkaa matkaansa vaivaamatta häntä sen enempää. Kulkiessaan kuuli hän takaansa toisen säkeen samasta katulaulusta. Siinä kerrottiin, kuinka
"Huntingdonista oli Oliver kotoisin kai,
sun hei ja hei ja hei,
vain mitättömän panijan poika, ai,
sun hei ja hei ja hei.
Mutta panimosta pian hän karkuun kiisi,
hän humaloista, maltaista välitti viisi,
kun kruunua tavoitteli
ja sille ponnisteli,
sun hei ja hei ja hei!"
"Mitä tuo suuri mies itse sanoikaan?" kysyi "varjo" tullen Ralphin rinnalle. "Hän sanoi: 'Haluan mieluummin palvelukseeni sarkatakkisen kapteenin, joka tietää, minkä vuoksi hän taistelee, ja joka rakastaa, mitä hän tietää, kuin sellaisen, jota sanotaan herrasmieheksi.' Ja hän oli luullakseni oikeassa."
"Jumala sen tietää", sanoi Ralph kääntyen pois. Hän pysähtyi katsomaan pientä väkijoukkoa, joka oli kokoutunut Bridge Lanen nurkkaan. Muudan sokea viulunsoittaja istui tuolilla sen keskellä ja soitti iloisia kappaleita. Hänen kuulijansa olivat enimmäkseen miehiä ja poikia. Heidän joukossaan oli sentään kirjavapukuinen tyttökin, joka selvästi kuului yhteiskunnan kurjimpiin. Huolimatta räikeästä puvustaan näyttivät hänen tummat silmänsä niin surullisilta kuin hän olisi ollut purskahtamaisillaan itkuun.
Tanssikappale loppui äkkiä ja sitä seurasivat vaatimattoman vanhan virren hitaat ja juhlalliset säveleet, joita oli kuunneltu useimmissa englantilaisissa kodeissa monen ihmispolven aikana. Soitto koveni ja hiljeni asteittain, ja hiljaa, ennenkuin kukaan huomasikaan, oli heikko suloinen naisääni yhtynyt kuoroon lausuen sanat.
Ilotyttö siinä vain lauloi. Olivatko säveleet herättäneet muiston jostakin maalaiskodista? Muistuivatko hänen mieleensä hänen viattomat, puhtaat nuoruudenpäivänsä, jotka tämän yön huvitusten pyörteessä palasivat hänen ajatuksiinsa pannen hänet muistelemaan kylää, kirkkoa ja kuoroa, jossa hän oli itse laulanut mukana?