Ralph nousi vuoteestaan ja pukeutui uudestaan. Hän kiinnitti suuren laukkunsa selkäänsä, kutsui emännän huoneeseen ja maksoi laskunsa. "Täytyykö herran lähteä matkalle keskellä yötä?" Kyllä, sillä odottamatta saapunut viesti pakotti hänet siihen. "Eikö hän saa ensin lämmittää hänelle tuopillista olutta? — yöt ovat talvella niin kylmiä?" Ei tänään, hänen piti lähteä viipymättä.
Kun Ralph keskellä kylmää yötä käveli Lancasterin kaduilla, ei hän ollut ollenkaan varma, minne hän suuntaisi matkansa. Hänestä oli samantekevää, minne hän matkusti tämän kilpajuoksun kestäessä, jossa henki oli kysymyksessä. Mikä satama tahansa, joka tarjosi hänelle yksinäisyyden rauhaa, sopi hänen turvapaikakseen.
Kaduilla vallitsi nyt rauha, sillä meluavat juopuneetkin olivat menneet asuntoihinsa. Mutta Ralphilla ei ollut kotia missään — vain tätä hurjaa ajoa paikasta paikkaan ilman turvaa ja lepoa.
Hänen raskaat askeleensa ja niiden kaiku olivat lopulta ainoat äänet, jotka rikkoivat kaduilla vallitsevan hiljaisuuden.
Hän kääntyi etelään vievälle tielle ja kun hän saapui sulkupuomille, pysähtyi hän hetkiseksi ja käänsi katseensa pohjoista kohti. Kaduille sytytetyt nuotiot olivat sammumaisillaan, mutta kukkulalla sijaitsevan linnan nelikulmaiset tornit rusottivat vieläkin punaisina.
Vanha kaupunki oli nyt vaipunut uneen. Siellä nukkui tuhansittain ihmisiä.
Ralph ajatteli niitä, jotka nyt nukkuivat tutussa kodissa kaukana, kaukana pohjoiseen päin tästä kaupungista ja noista torneista. Millaisen rikoksen hän olikaan tehnyt, että hänet oli karkoitettu sieltä ehkä ikuisiksi ajoiksi? Mikä oli hänen rikoksensa Jumalan ja ihmisten edessä? Hänen äitinsä, hänen veljensä ja Rotha —
Ralph löi rintaansa ja kääntyi. Ei, sitä ei kannattanut ajatella. Se unelma ainakin oli mennyttä. Rotha oli onnellinen rakastaessaan hänen veljeään, ja mitä häneen taas tuli, se oli hänen kohtalonsa ja hänen oli se kestettävä.
Mutta minkä arvoinen olikaan nyt elämä, että hänen piti taistella näin pelastaakseen henkensä?
Ralph palasi vanhaan vakaumukseensa, että Jumalan käsi lepäsi raskaana hänen päällään. Tämä ajatus, niin sairaalloinen kuin se olikin, soi hänelle nyt lohtua. Kerran hän vielä pysähtyi ja käänsi uudestaan katseensa pohjoista ja niitä viittäkymmentä pimeää penikulmaa kohti, jotka olivat hänen ja niiden henkilöiden välissä, joita hän rakasti.