He samosivat vain eteenpäin penikulman penikulman jälkeen lepäämättä ja pysähtymättä, laaksojen halki ja kukkuloiden yli, soiden sivu ja jokien poikki myrskypilvien yhä vain synketessä.
Mikä kova kohtalo ajoikaan heitä eteenpäin tässä hurjassa kilpajuoksussa elämästä?
Oli cumbrialainen sydäntalvi ja päivät olivat lyhyitä. He eivät nähtävästi pääsisikään Penrithiin sinä iltana. Pysähtyminen Hollowbankissä ja lähestyvän lumimyrskyn vuoksi tavallista aikaisemmin tullut hämärä lyhensivät heidän matkaansa. He sopivat, että he viettävät yönsä Askhamin ravintolassa.
Lähestyessään lepopaikkaa näkivät he postivaunujen, jotka olivat lähteneet Carlislesta sinä aamuna, ajavan ravintolan portille. Ne pysähtyivät vain niin kauaksi, että kolme tahi neljä matkustajaa ehti laskeutua maahan, ja lähtivät sitten taasen eteenpäin sivuuttaen heidät matkallaan etelään.
Viisi tuntia myöhemmin niiden oli määrä kohdata pohjoiseen päin matkalla olevat postivaunut, jotka tulivat Kendalista.
Kun Ralph ja Sim laskeutuivat satulasta Askhamin ravintolan "Kettu ja Koirat" edustalla, tuli isäntä nopeasti ovelle heitä vastaan. Mies oli voimakas noin kolmikymmenvuotias laaksolainen. Hän lähestyi matkustajia lausuen heidät tervetulleiksi isännän tavalliseen tapaan, mutta pysähtyi sitten mennen Ralphin luo ja sanoen kuiskaten:
"Suokaa anteeksi, hyvä herra, mutta eikö nimenne ole Ray? Kapteeni… hssh!" kuiskasi hän.
Sitten hän vaikeni ja odottamatta minkäänlaista vastausta kysymyksiinsä luovutti hän hevoset eräälle miehelle, joka juuri silloin sattui tulemaan heidän luokseen, ja viittasi Ralphia ja Simiä seuraamaan ei julkipuolen ovelle, vaan pihalle, takaovelle.
"Ettekö tunne minua enää?" kysyi hän heti vietyään heidät huomaamatta erääseen syrjäiseen pieneen huoneeseen.
"Mutta tehän olette Brown! Kuinka te nyt jaksatte, poikaseni?"