"Olette aivan oikeassa, Matthew Branthwaite", sanoivat muut nauraen, "sillä sellainen hän todellakin on."
Nuori laaksolainen nojautui taaksepäin tuolissaan, ryyppäsi kulauksellisen oluttaan, asetti sitten tuopin polvelleen ja katsoi yhtämittaa tuleen kuin sellainen, joka on juuri saapunut pimeästä valoon. Hetkisen kuluttua hän sanoi tyynesti:
"Uskallan lyödä vaikka vetoa, ettei joukossanne ole ketään, joka uskaltaisi lähteä Simin luolaan tänä iltana. Ja kuitenkin karkoitatte hänet sinne jokaisena iltana vuodessa."
"Ilkeät unet sen vain tekevät, poikaseni", sanoi vanhus pudistaen merkitsevästi päätään, "ilkeät unet ja vanhan Wilsonin haamu, joka karkoittaa Simin öisin vuorille, vaikka ei hänellä ole siellä mitään tekemistä."
"Juuri niin", sanoivat muut ottaen piipun suustaan ja puhuen niin vakavasti ja juhlallisesti kuin he vasta nyt olisivat keksineet oikean ratkaisun jollekin vaikealle arvoitukselle.
"Vanhan Wilsonin haamu sen aiheuttaa eikä mikään muu!"
"Sauvojenne haamut pikemminkin, luulisin", sanoi Ralph kääntyen heihin päin heikko ivallinen ilme rehellisillä kasvoillaan.
Hänen toverinsa nauroivat. Juuri silloin rupesi myrsky raivoamaan entistä kovemmin ja kova tuulenpuuska tunkeutui huoneeseen uunin piipusta. Koirat, jotka olivat maanneet hiekoitetulla lattialla, nousivat ja murisivat siirtyen noloina huoneen toiselle puolelle. Päästyään sinne paneutuivat ne jälleen nukkumaan. Nuori laaksolainen katsoi oluttuoppiinsa ja mumisi kuin itsekseen:
"Kun ei miesraukkaa voitu todistaa syylliseksi, kiusaatte häntä epäluuloillanne, jotka ovat vielä katkerampia kuin todistukset, niin ettei hän enää uskalla nukkua vuoteessaan öisin, vaan pakenee sinne, jonne ei ainoakaan Wythburnin kerskailija uskalla seurata häntä."
"Niin, niin, poikaseni", sanoi vanhus iskien merkitsevästi silmää.
"Ketuilla on luolansa."