"Vai niin. Eikö muuta?"
"Kyllä, Willie."
"Sanotaanko sinua äitisi näköiseksi, Willie?" kysyi Ralph sivellen kauniit kiharat pois lapsen otsalta.
"Olen äidin kullanmuru", vastasi pienokainen viattomin silmin ja nyrpistäen sievästi pientä suutaan.
"Aivan niin. Ja miksi aiot ruveta kasvettuasi suureksi, herttainen poikaseni?"
"Mieheksi."
"Ah, ja oikeinko nerokkaaksi? Mutta minkä ammatin aiot valita? Rupeatko maanviljelijäksi?"
"En, vaan sotamieheksi." Pienet kasvot oikein kirkastuivat tästä tulevaisuuden kuvasta.
"Älä suinkaan, kultaseni. Jos sinun käy, kuten meidän useimpien muidenkin, saat elämäsi kuluessa taistella tarpeeksi sinun tarvitsematta valita taistelemista ammatiksesi. Mutta sinä et ymmärrä minua vielä, Willie-kultaseni."
Pienokaisen isä tuli samalla huoneeseen ja oven auetessa kuulivat vieraat äänekästä melua jostakin kaukaisemmasta huoneesta. Nuo rähisevät kuningasmieliset olivat nähtävästi sellaisia ihmisiä, jotka luulevat, että ihmisten ravintoloissa pitää käyttäytyä aivan eri tavalla kuin kotonaan. Kuta kovemmin he puhuvat, kuten pahemmin he kiroilevat, kuta useammin he huutavat tarjoilijaa ja kuta kovemmin he lyödä läimäyttelevät heitä selkään, sitä tervetulleempia he luulevat olevansa yleisiin ravintoloihin.