"Siitä on jo monta, monta vuotta — minusta ainakin tuntuu siltä. Eukkoni eli silloin vielä. Menimme naimisiin Gaskarthissa, mutta siellä oli niin vähän työtä, että kokosimme tavaramme ja muutimme erääseen suureen kaupunkiin monien kymmenien penikulmien päähän etelään.
"Ja siellä sairastui Josephine-raukkani — lyhensin hänen nimensä Josieksi, koska se tuntui minusta somemmalta ja ystävällisemmältä — niin, siellä hän sairastui ja kuoli. Hänen kasvonsa kalpenivat yhä enemmän joka päivä, mutta hän ei menettänyt rohkeuttaan — hän oli aivan kuin Rotha siihen nähden — vaan hoiti talouttamme viimeiseen asti."
Kaukaisesta huoneesta kuului nyt kovempi naurunrähäkkä kuin milloinkaan ennen. Miehet laulaa loilottivat jotakin renkutusta.
"Tiedätkö, että Rothakin sanoi äitiään Josieksi. Toruin häntä, mutta vaimoraukkani sanoi: 'Sen ei ole väliä; pienokainen matkii vain sinua.' Olisit itkenyt, jos olisit ollut luonamme hänen kuolinpäivänään. Istuin syventyneenä työhöni, kun hän huusi sanoen olevansa pyörtymäisillään, jolloin hyppäsin seisoalleni, otin hänet syliini ja lähetin Rothan hakemaan naapurivaimoa. Mutta silloin oli se jo myöhäistä. Ystäväraukkani kuoli minuutin kuluessa ja kun pienokainen palasi juosten takaisin luoksemme posket punoittaen, näytti hän hyvin pelästyneeltä ja huusi: 'Josie, Josie!' 'Rotie-raukkani, pieni orpo Rotie-raukkam', sanoin hänelle, 'rakas Josiemme on nyt taivaassa.' Silloin pienokainen huudahti: 'Ei, ei!' purskahtaen niin katkeraan itkuun, että minunkin oli pakko itkeä hänen kanssaan."
Kaukaisen huoneen ovi aukaistiin luultavasti jälleen, koska he kuulivat jonkun miehen karkealla äänellä laulavan erästä juomalaulua. Sanat kantautuivat selvästi heidän korviinsa sen hiljaisuuden vallitessa, mikä ennusti yleistä yhtymistä kuoroon:
"Niin, herttuan nyt kunniaksi juokaamme, pohjaan asti kallistakaa lasinne, koska hän on marttyyrimme poika, kuninkaamme lemmikki."
"Hautasimme hänet sinne", jatkoi Sim; "niin, hautasimme hänet kaupungin kirkkomaahan. Tungos ja melu yläpuolellaan lepää nyt urhoollinen Josieni siellä enkä saa nähdä hänen kasvojaan milloinkaan enää."
Ralph nousi mennen ovelle, josta hän ja Sim olivat tulleet ravintolaan pihalta. Hän aukaisi sen ja seisoi hetkisen kynnyksellä. Suuria lumihiutaleita putoili taivaalta. Lumi oli jo peittänyt maan ja ulkohuoneiden katot ja lehdettömien puiden oksat olivat aivan valkoisina siitä. Ei tuulenhenkäystäkään tuntunut.
* * * * *
Robbie, kiiruhda! Älä tuhlaa tuntiakaan nyt turhaan, sillä tunninkin menetys voi maksaa ihmishengen.